Löydän sen pikkuhiljaa, äitiyden. Kurkotan sitä kohti, opin. Leivomme lapsen kanssa yhdessä, hän on ikionnellinen, saa kaataa jauhoja kulhoon, katsella kuinka kone pyörittää taikinaa, lisätä sokeria, maistaa taikinaa lusikan päästä, kokeilla miltä se tuntuu kädellä. Hän saa osallistua ja tehdä itse, se on tärkeintä.

Muisti hiipii, vihjailee. Olen tehnyt jotain samanlaista aiemminkin. Olen leiponut lasten kanssa, ystävän lasten, olin lapsenvahtina, oli ensimmäinen kerta kun lapsetkin saivat leipoa. Se oli syntymäpäivä kakku, ennakkokakku, siihen oli kysytty lupa äidiltä. Minua ei pyydetty lapsenvahdiksi uudestaan, vaikka sillä tuskin on mitään tekemistä kakun kanssa. Sitä vain jotenkin unohtaa pyytää.

Mutta milloin kadotin sen, ja miten? Kyvyn suhtautua lapsiin lapsina, sotkuun sittenjoskus siivottavana, lapsille tärkeisiin aikuisille tärkeinä, lasten onneen aikuisten onnenlähteenä? Kun tein töitä? (On helppoa sanoa, että töiden vika. En tarkoita niin. Tarkoitan, että minustakin tuli kiireinen. Tulin semmoiseksi kuin aikuisten kuuluu olla.)

Tarvitsin jotain avaavaa.

Tarvitsen joka päivä pieniä muistutuksia:

Aikaa on. Sotkut voi siivota. Kadota itsesi ja naura.

Ruoan jälkeen meillä syödään jälkiruoaksi mustikkamuffineita.

Lapsi sulkee silmänsä, mussuttaa, maiskuttaa.

Sanoo painokkaasti: Voi että. Itsetehty on parasta.