oma maailma

Ollaan oltu pari päivää flunssaisina kotona. Leikitty, pelattu, kuunneltu musiikkia, leivottu, siivottu, luettu. Olen jäänyt koukkuun Marie Sherlockin kirjaan Living Simply with Children, se tuo pintaan tunteita ja ajatuksia, jotka ovat olleet jossain tuolla, hautautuneena, ajattelemattomina. Ajatuksia sosiaalistumisesta, paineesta kuulua joukkoon, siitä millaista on olla erilainen vanhempi -- jollaiseksi en kyllä itseäni yleensä miellä, kunnes... Tämä on kuva-sanareportaasi tästä päivästä, tarinoista, joita haluan kertoa.

1. kuva ja tarina: Peli-ilta.

Joulukuussa lapsen hoitopaikka, ihana Montessoripedagogiikkaan nojaava pieni päiväkoti, järjesti vanhempien ja lasten yhteisen peli-illan, jonne sai tuoda mukana omia pelejään, jossa vanhemmilla ja lapsilla oli mahdollista tavata toisiaan "arjen ulkopuolella". Menimme lapsen kanssa kahdestaan, miehellä oli pitkä päivä töissä, jännitti, mutta meidät otettiin mukavasti mukaan toisten perheiden peleihin, meidät "uudet". Yllätyksekseni huomasin että kaikki lapsen hoitokaverit osasivat pelata pitkäkestoisia, monimutkaisia lautapelejä; sitten tajusin ettei oma tyttäreni kiinnostunut niistä lainkaan.

Voi kauhistus. Oliko lapsi aivan liian lyhytjännitteinen ja keskittymiskyvytön? Miten en ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, että kolmivuotias voisi jo aivan hyvin pelailla lautapelejä? Meillä ei ollut niitä kotona yhtään, miten hän siis olisi voinut niitä oppia pelaamaan ja innostumaan niistä? Meillä kyllä pelataan innokkaasti palapelejä, muistipelejä, eläindominoa ja kaatuvan tornin rakentelua puupalikoista, mutta olin selvästi epäonnistunut vanhempana, kun en ollut tajunnut opettaa kolmivuotiastani heittämään noppaa ja etenemään pelilaudalla. Kaikki muut osasivat!

Niinpä joulupaketista paljastui lautapeli, jonka olimme huolellisti valinneet lelukaupan laajasta valikoimasta. Ei brändejä, ei toisten syömistä voiton vuoksi, peli jossa on jotain lasta kiinnostavaa; toisin sanoen dinosauruspeli, jossa pelastetaan munia tulivuoren purkauksen alta pelilautaa pitkin liikkuen. Pelin nähdessään lapsi innostui, ja koin alustavaa onnistumisen iloa, mutta liian varhain. Peliä ei ole kertaakaan onnistuttu pelaamaan loppuun, sillä oikeasti, kuka nyt jaksaa kierros kierrokselta pyörittää noppaa ja kulkea mekaanisesti pelilautaa edestakaisin vain sen vuoksi, että voittaisi kaikki muut pelaajat. Alan itsekin haukotella jo ensimmäisen kierroksen aikana.

Ne oranssit munat, sen sijaan. Voi mitä pelejä niiden kanssa onkaan pelattu. Itsekeksittyjä, muista peleistä sovellettuja, sellaisia, joissa saa toimia. Munia voi koettaa vierittää mahdollisimman lähelle jotakin sovittua kohdetta; niitä voi pompauttaa lapsen leikkejä varten virkattuun "kulhoon" niin kuin sammakkopelin sammakkoja. Niillä voi tehdä mitä vain. Lisäksi ne sopivat varsin mainiosti siivekkään hanhen haudottavaksi silloin kun on hanhipäivä. Munat kunniaan!

2. kuva ja tarina: Hanhipäivä

Televisio. Mietin sitä usein, olen miettinyt siitä asti kun noin vuosi sitten ostimme sellaisen (niin pienen, että se kävi hiukan miehen miehisyydentunnon päälle). Tarvitaanko sitä, pitäisikö se sittenkin hävittää? Pitäisikö sen katsomista rajoittaa enemmän -- lapsi kun saattaa katsoa sitä joinakin päivinä, eritoten viikonloppuisin, enemmän kuin tunnin. Hänen ollessaan pieni olin niin varma mielipiteestäni mitä tähän asiaan tulee, mutta varsinkin työarkeni alettua ote on päässyt hiukan lipsumaan.

Toisaalta en ole aivan varma, onko tv:stä haittaakaan, jos vetää rajat jonnekin. Meillä ainoa kanava, jolta lastenohjelmia saa katsoa, on Kakkonen. Ohjelmavalikoima on melko rajoitettu -- muistan edelleen elävästi lapsen serkun epäuskoisen ilmeen, kun sanoin ettei tytär yleensä saa katsoa Mikki Hiiren kerhotaloa. Toisaalta varsinkin mies on taipuvainen toisinaan hankkimaan juuri niitä disney-filmejä jotka minä haluaisin julistaa pannaan, mutta lyhyen kiinnostusvaiheen lapsen innostus niihin on lopahtanut kuin seinään. Kun arkemme on muuttunut hektisemmäksi, lapsi on alkanut toivoa omin sanoin rauhallisia lastenohjelmia. Tällä hetkellä suursuosikki on Peukaloinen, jota lapsi katsoo mieluummin kuin Pikkukakkosta.

Ja siitä päivästä lähtien, kun taloomme muutama viikko sitten hankittiin hänen toiveestaan Peukaloinen-dvd, meillä on vietetty hanhipäiviä. Hän on Martti, maatilalta karannut hanhi, joka liihottaa pitkin kotia ja jopa lääkärin vastaanottoa, jonne siivet piti saada mukaan. Niin, hanhena olemiseen tosiaan tarvitaan joitakin vermeitä, jotta leikki tuntuisi todemmalta: mäkkänen sidotaan selän taakse siiviksi, vanha housunnyöri karanneen hanhen naruksi, Peukaloisiksi kelpaavat punainen pahvitonttu tai karuhko lankainen ja tietysti tarvitaan myös hamsteri -- sarjan hamsterin värinen pieni kivi.

Yhtenä aamuna viime viikolla lähdimme hillittömän märyn kanssa päiväkotiin -- ensimmäistä kertaa itkien. Syy tähän oli se, etten antanut lapsen ottaa päivän leluksi mukaan tuota kaulaan ripustettavaa housunnyöriä. Mutta minä haluan leikkiä hanhea, pieni nyyhkyttäjä soperteli kyyneltensä lomasta. Koetin vakuuttaa että päiväkodissa voisi vallan mainiosti leikkiä hanhea ilman naruakin, ja että ehkä hoitajat keksisivät jotain sopivaa tilalle. Ei, se ei käy. Entä jos siellä ei ole narua ja kukaan ei arvaa mikä minä olen?

Iltapäivällä kotiin lähti pettynyt hanhi. Leikki oli kyllä jatkunut hoidossakin, mutta yksin, sillä kukaan muu lapsista ei ollut tuntenut Marttia. Narusta se ei jäänyt kiinni, Peukaloinen vain ei sattunut olemaan tuttu kenellekään. Mutta kotona hanhipäivät jatkuvat. Samalla haaveillaan omasta kotihanhesta, äiti, voidaanhan saada sitten semmoinen kun muutetaan omaan kotiin? Voidaanko me tehdä siitä kodista maatila? Hanhi liihottaa, tekee pesän sohvalle tai vanhempien sänkyyn, vie Peukaloiset syömään "siemeniä ja marjoja", joita pikkukivet esittävät. On ihan omassa maailmassaan, jossa kaikki on hyvin. 

3. kuva ja tarina: Rannat

Jos jotain jään tästä kaupungista kaipaamaan sitten kun -- joskus -- muutamme täältä pois, niin rantoja. Lämpö kulkee lävitse kun ajattelen kesäaamuja ja -iltoja, syysiltapäiviä ja -myrskyjä niillä monista kaupungin rannoista, joista on tullut osa minua, osa meitä. En tiedä mikä rannoissa on, mikä meressä, mutta lapselle rannat ovat paikkoja, joista etsitään aarteita. Ja koska simpukat ovat täällä aika harvassa, arvaatte varmaan mitä ne hienoimmat aarteet ovat.

Lapsi on kyllä rakastanut kiviä aina, ja niitä onneksi löytyy mistä tahansa maailmassa, minne menemme. Ja on niitä meillä kotonakin, lapsen kaapissa pussillinen leikkejä varten (ne ovat mainiota leikkiruokaa, rakennustarviketta, maailmojenluomisvärkkiä, ja voipa niillä leikkiä kiviperheitä päiväkoteineen, kouluineen ja töihin lähtevine isineen), tarvittaessa niistä saa vaikka suun ja napit lumiukollekin. Kiviä ei koskaan voi olla liikaa, niin että kun eilen siivotessa löysin kaapinperältä purkillisen kiviä, pesin niistä siivilässä mullat ja hiekat pois ja jätin kuivumaan. Tänä aamuna niiden rakastaja ne löysi, ja vietti tunnin jos toisenkin niiden parissa. Tässä on munia, tässä on marjoja ja siemeniä, täällä ovat kalliot joilla hanhet pesivät. Ylistetyt olkoot kivet!

Ruokapöydän toinen reuna peittyi tyylikkäästi järjesteltyihin kivileikkeihin, toisella reunalla syötiin. Minkähänlaista rannalla olisi nyt, lapsi mietti talvikeittoa syödessään. Niin, minkähänlaista rannalla on talvella, sanoin, koetin kannustaa ajattelemaan. Minä kyllä luulen, että rannalla on nyt jo kevät, hän vastasi.

4. kuva ja tarina: Piilot

Kevät kotona: vihreät verhot ikkunoissa ja liinat pöydillä, viikonloppuna laitettu, hailakan keltaiset neilikat maljakossa ja viinirypäleet pöydällä. Tuli kuin toinen koti, kun laittoi vähän kevätväriä, on kuin luola olisi muuttunut sammalkätköksi jonne aurinko varovasti pilkottaa. 

Viinirypälekätköstä puolestaan pilkottaa piilonappi. Sitä tarvitaan, kun leikitään piilosta: nappi on sillä, joka menee piiloon, ja kun laskija löytää nappi-ihmisen, piilonappi vaihtaa omistajaa. Napin tehtävä on siis olla merkki vuoronvaihdosta, siitä että lapsestani on tullut leikkijä, ei leikitettävä; ei pelkästään piiloutuja vaan myös etsijä. Rakastan sitä, että meillä on ikioma piilonappi, jollaisesta en ollut koskaan ennen kuullutkaan.

Joskus mietin, miten omat sääntönsä keksivä tyttäreni sopeutuu toisten lasten leikkeihin. Onhan leikeissä vielä sijaa mielikuvitukselle, uuden keksimiselle, onhan? Mutta päiväkotilaisen tekemisissä ja puheissa huomaa jo tämän ensimmäisen puolen vuoden päiväkotiarjen jälkeen opittuja asioita: Lempiväri on yhtäkkiä pinkki, ja vaatteiden pitäisi olla juuri sitä väriä. On poikien leikkejä ja poikien värejä, muoviponit ottavat yhtäkkiä tilaa ennen niin rakkailta viidakon pikkueläimiltä. Yhtenä päivänä puheissa on vain Pinky Pie, joka on kuulemma kahdella jalalla seisova ihana poni. Kuitenkin, vielä: kun hänet vie matto-ostoksille, antaa hänen valita itse mattonsa, niin yhtäkkiä leikkihuoneen lattian on vallannut autoratamatto, jolla ajellaan traktoreilla persikanvärisen nukkekodin vieressä -- juuri niin kuin sen minusta pitäisi ollakin.

Jossakin sisälläni ajattelen, että kaikista mieluiten, jos se vain olisi mahdollista, jäisin hänen kanssaan kotiin, pitäisin hänet täällä piilossa sosiaalistumiselta, haaveilisin hänen kanssaan maatilasta ja kotihanhesta ja antaisin kasvaa juuri sellaiseksi kuin sattuu kasvamaan. Valita itse häntä kiinnostavat asiat, lempivärit, pelit ja leikit. Mutta juuri nyt se ei ole mahdollista, on pakko tehdä rahaa jotta unelmamme voisi käydä toteen. On pakko leikkiä hetki maassa maan tavoilla.

Ja mietin tätäkin: Ottaisinko häneltä silloin pois jotain ollennaista lapsuudesta? Olisiko minulla oikeutta siihen? En pidä meitä mitenkään erityisinä tai erikoisina, minusta meidän kasvatuslinjamme on ihan keskivertoa, mutta on hetkiä joina tajuan: Lapselleni "pirtelö" on jotain, missä on jogurttia, hunajaa, marjoja ja tyrnirouhetta tai kuivattua nokkosta -- ei jotain, mitä ostetaan McDonaldsilta. Hänen lempiruokaansa ei ole pizza tai makaronilaatikko tai purilainen, lihaa hän saa hädin tuskin alas, mutta hedelmäsosekeitto -- todellisuudessa talvikeittomme, joka tehdään juureksista, minkä hän hyvin tietää sillä auttaa usein sen tekemisessä --, se se vasta on poikaa. (Oho, syöpäs teidän lapsi terveellisesti, totesi työkaveri.) Hänelle satunnainen mainospätkä tv:ssä on "vain mainos". Pinky Pie unohtuu muutamassa päivässä; hän on edelleen se tyttö, joka tahtoo ottaa päiväkotilelukseen housunnyörin.

Niin houkuttelevalta ajatukselta kuin kotiin pahaa maailmaa karkuun piiloutuminen tuntuukin, ajattelen jotenkin näin: On opittava elämään tässä maailmassa omilla ehdoillaan. On ymmärrettävä, että ympäröivän  todellisuuden arvot voivat olla toiset kuin omamme. On hyväksyttävä erilaisuus niin itsessään kuin ympärillään, on katsottava kaikkea ja kaikkia armeliaasti, annettava elämässä tilaa uuden keksimiselle ja omien sääntöjen mukaan elämiselle.

Ja ehkä sitten, kun meillä joskus on se "maatila", olkoonkin lähinnä pieni peltotilkku ja puutarha, me saamme lapsen kanssa piiloutua koulupäivän jälkeen omaan maailmaamme keräämään kiviä, ruokkimaan kanoja ja katsomaan, minne se kotihanhi on taas karannut. Siitä ajatuksesta, sen vihreydestä, saan suunnattoman määrän voimaa tähänkin päivään.