weight off our shoulders

Ollaan oltu aika stressaantuneita viime kuukaudet. Ei talon vuoksi, vaikka sen hankkiminen ja asuntolaina ovatkin osaltaan stressiä lisänneet, vaan työkuvioiden. Nuorempana (lue: ennen lasta) elämän taloudelliseen epävarmuuteen pystyi suhtautumaan vielä aika kevyesti, mutta kun kolmihenkisen perheen molemmilla työntekijöillä päättyy työsuhde samana päivänä eikä tietoa jatkumisesta ole, tilanne on aika kurkkua kiristävä. On pyöritelty vaihtoehtoja, koetettu säästää, jemmattu rahaa lainan maksamista varten mikäli eteen sattuu se pahin vaihtoehto, se, ettei kumpikaan saa töitä.

Onneksi toisella meistä loksahti kohdalleen tavalla, jota on vaikea edes käsittää juuri nyt, kun takana on monta vuotta tälläista vuosi kerrallaan -epävarmuutta. Mies sai vakituisen paikan -- tosin tästä kaupungista, joka on kahden ja puolensadan kilometrin päässä kodista, jota olemme ostamassa. Se on toki vain järjestelykysymys, eikä yhtään hälvennä sitä uskomatonta onnen tunnetta, että edes yhdeltä osin asiat ovat nyt järjestyksessä ja ennakoitavissa.

Talo, tosiaan. Ollaan edelleen olemme ostamassa -vaiheessa, meistä itsestämme riippumattomista syistä. Mutta ensi torstaista lähtien talo on meidän, ja remontti alkaa kunnolla. Aiomme tehdä sen hitaasti ja rauhassa, varmistaa, että talosta tulee sellainen, jossa voimme ja haluamme asua vuosikymmeniä. Suunnittelu on tämän pitkän paperisotaprosessin aikana vähän unohtunut, mutta odotan sen jatkamista innolla. Tiedän, että se into löytyy kun oma talo ajatuksena konkretisoituu. Ja sitä intoa kaipaankin, sitä, että joku asia täyttää mielen niin, etten ehdi stressata mistään muusta, varsinkaan työstä.

Niin, omat työkuvioni. Olen kahden vaiheilla työn jatkumisen ja jatkamisen halun suhteen, mutta siitä en kirjoita enempää, sillä syliäni kaipaa nyt yksi nuhainen pieni rakas.

Mukavia maaliskuun viimeisiä päiviä teille!

***

We've been pretty stressed out for the past couple of months. Not because of the house, although buying it and the idea of a mortgage have probably added to our stress levels. Our main cause of feeling stressed has been work, or the possible lack of it, actually. When you're young (i.e. don't have children) you can take the economic uncertainty of temporary employment fairly easy, but when both bread-winners of a three-member family have a contract that ends on the exact same date and don't know what will happen after that, you've got a situation where six hours of sleep a night feels like luxury. We've been saving up for the future payments of our mortgage and wondering how to cope should it turn out that neither of us has a job after May.

But oh-so-suddenly we're among the lucky ones. Those fortunate enough to secure a permanent position during these times of economic uncertainty. Or rather, he is, my own superman. His position was made permanent last week, and even though his place of work is here, two hundred and fifty kilometres away from our future home, I tend to consider this the best thing that could've happened to us after so many years of not being able to plan much further than one year ahead.

As for me... Right now I'm not keen on even thinking about what'll happen work-wise after May. Besides, there's a certain someone, small and beloved, waiting for me to hold her in my arms, and that's  easily the most important thing in my life, always.

Hope the end of March (and the beginning of spring!) is good to you!