lumienkeliaika

Viikonloppuaamuisin leipomisessa on jotain rauhoittavaa. Reseptin seuraamiseen keskittyminen, paistuvien leivonnaisten tuoksu kodissa, se hetki, kun aamukahvin kanssa saa tuoretta, itseleivottua makeaa -- siitä on viikonloppu tehty.

Olen kaino kokeilemaan mitään uutta (ravintolassa syön aina samaa ruokaa kuin viimeksikin, vaikka en olisi edes pitänyt siitä), joten olen vuosia leiponut piirakoita tällä Niinan nopealla, maistuvalla reseptillä, joka pienin variaatioin sopii kaikenlaisille marjoille ja hedelmille. Mutta tänä vuonna lupasin leipoa uusia herkkuja, ja olenkin onnistuneesti käyttänyt toissakesäiset puolukat pakkasesta puolukka-toscapiirakkaan sekä leiponut elämäni ensimmäisen onnistuneen (lue: kasassa pysyvän) kuivakakun.

Tänä aamuna etsin etsimistäni jotain täydellistä omenaherkkureseptiä; sellaista, johon ainekset löytyisivät omasta kaapista, ja johon saisin käytettyä kaikki pöydällä viikon syömistään odottaneet omenat. Reseptin löydettyäni, manteleita käsin morttelissa rouhiessani ajattelin, että tässä se on, juuri tässä, minun calm zoneni. 

Lumi tuli, viimeinkin. Innokkaasti uutta kokeileva lapseni* pääsi hiihtelemään joululahjasuksillaan, äidin tekemät villat päälle ja monot jalkaan. Harjoittelu omalla pihalla oli hauskaa eikä kaatuilu paljon haitannut, päin vastoin. Naamallaan lumessa makaava hiihtäjä kiljahteli ja kikatti, huusi että Nyt olikin aika tehdä lumienkeli! Voi lasten viisautta.

* Tämä ominaisuus lienee peritty isältä, mieheltä joka hifisteli lässähtäneiden muffinien päälle kuorrutteen tomusokerista ja omenamarmeladista. Bless him.