kuudes sadas
.JPG)
Viikonloppuna korjattiin satoa nelisen vuotta sitten aloitetusta kylvöstä kun sain herkutella lapsen ensimmäisellä itseleipomalla, omalla reseptillään tekemällä mustikkapiirakalla. Aika mahtava juttu tämä blogi myös, täällä on viimeiseltä melkein kuudelta vuodelta kaikenlaista mitä ei ikinä muistaisi tai olisi tullut kirjoitettua mihinkään vauvakirjaan jos nyt olisin sattunut olemaan sellainen äiti, joka onnistuu täyttämään vauvakirjasta enemmänkin aukeamia kuin ensimmäiset viisi. Jälkimmäisestä, ja myös kaikesta tämän virtuaalielämän ja kuuden sadan kirjoitelman viemästä ajasta, kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä, sillä jos olen tänä aikana jotakin oppinut niin armoa. Itseä kohtaan, ja muita, ja ehkä oli syytäkin. On ollut, ja on edelleen, mahtavaa tutustua teihin kaikkiin, saada kurkistaa muihin maailmoihin, avata ovet omaani. Piirakka oli muuten hyvää, se sisälsi tattarijauhoja, sokeria, kokonaisia manteleita, kokonaisia suklaapaloja, rypsiöljyä, maitoa ja munia. Leivinjauhe ehkä unohtui, mutta mustikoita ja makua oli!
Ihailen sitä, että olet pitänyt täällä merkinnät näkyvillä noin pitkältä ajalta. Ajattelen, että ehkä sekin kertoo sovusta itsesi kanssa.
ReplyDeleteKattava historia on harvinaista blogipiireissä. Minulla iskee siivousvimma vuosittain, ja siirrän vanhempia merkintöjä vain omien silmieni ulottuville. Osittain itsekriittisyyteni vuoksi, osittain lempeämmistä syistä.
Pitkää ikää Koivukujalle!
Ilona, minusta on ihanaa että olen säilyttänyt tekstit ja voin palata niihin, muistaa miltä tuntui, mitä ajattelin. Kun mietin isoja, koetan tehdä päätöksiä, palaan taaksepäin ja mietin mikä on ennen ollut hyvä. Ehkä joskus tulee päivä, jolloin poistan nämä, muttei vielä täs kuus, kuten isäni sanoisi...
ReplyDeleteJa usein kaipaan jo poistuneita toisten blogeja, vaikka ymmärränkin hyvin miksei niitä enää ole. Esimerkiksi sinun Ilonan kotiasi, tai sitä Liivian vanhaa taloa. Joistakin lempiblogeista luen välillä vanhoja juttuja ja kuvafiilistelen itseni hyvälle tuulelle ihan muuten vaan.
Mää olen kirjoittanut syksystä 2005 asti. Se harmittaa että kaikki on niin leväällään. Tai on niiden nimi aina ollut Piilomaja mutta on Vuodatuksella, on Bloggerissa ja Wordpressillä. En ole lakkauttanut, olen hakennut vaan erilaista ulkonäköä.
ReplyDeleteMinä välillä pelkään, että blogit katoavat, ajattelen myös, että en koskaan olisi niin paljon saanut vain omiin muistivihkoihin kirjoitettua sattumuksia ja asioita, että blogi on siksikin arvokas, se on täynnä tavallista elämää, sitä mitä on ollut, pienistä asioista muistaa sitten aina myös paljon lisää.
ReplyDeleteMinustakin tuntuu, että armoa on saanut oppia ja kauneutta. Kauneus on niin tärkeää. Saada rikastuttaa omaa elämää muiden teksteillä ja ajatuksilla ja kauniilla hetkillä, kuvilla ja jakaa ajatuksia.
Puhuimme tänään yhdessä ryhmässä, että mitä on asua maalla kaukana kaikesta tapahtumatulvasta, moni haikaili kaupunkiin, itse ajattelin, että ei tämä maalla asuminen ole hullumpaa ollenkaan, pidän ensinnäkin luonnon rauhallisuudesta niin paljon, mutta sitten on myös blogit, sieltä löydän aina itselleni jotain virkistystä, jos en muuten tässä tavallisessa elämässä sitä löydä.
Lähetän sinulle oikein lämpimät kiitokset blogistasi ja hyvää eteenpäin. Ja piirakka kuulostaa tosi herkulliselta.
Kati, käyn joskus lukemassa vanhoja majojasi kun on luppoaikaa tai aivontuuletusaikaa, ja on mahtavaa että ne ovat edelleen olemassa. Elämänmuutokset ja itsen muutoksetkin voi helposti luoda tarpeen uudistaa ja muuttaa blogia, onhan se osa sitä itseä, tapa rakentaa omaa ajatusmaailmaansa. Mä kun oon tämmöinen nostalgikko, päädyin joskus vuosia sitten tänne takaisin vaikka muutaman kerran muutinkin, syystä tai toisesta.
ReplyDeletehimalainen, minäkin joskus mietin, että toivottavasti eivät katoa. Jos vaikka joskus muutan takaisin maalle (sillä tunnistan hyvin itseni tuosta omasta kuvauksestasi), olisi kauheaa jos tätä rinnakkaismaailmaa ei olisi. Ja totta, kauneus, sitä en ehkä näe niin hyvin kuin näin silloin kun bloggasin enemmän.
Huikeaa, miten tämä aika kuluu ja miten kauan täällä blogimaailmassa ollankaan jo oltu! Kiitos edelleen tästä omastasi, ihana että olet siellä ja jaat elämääsi. Armo on viisautta. Ei aina helppoa, mutta totisesti tärkeää. T. Äiti, jonka kolmesta lapsesta vain yhdellä on vauvakirja, täytettynä vain ja ainoastaan isänsä toimesta
ReplyDeleteOo, voi Satu, miten lohdullista oli lukea tuo vauvakirjajuttu! Ja huikeaa tosiaan on, aloin retrospektiivisesti lukea vanhoja juttujani ja voi mitä elämänmenon pohdintaa onkaan mielessä sitten pyörinyt. Tuokin, siitä mitä sitä oikein haluaa. Se on nii totta edelleen.
ReplyDelete