a no-coffee day

Aamulla en keitäkään kahvia, harjaa hiuksia ja hampaita, kuluta puolta tuntia vaatteiden valitsemiseen, vaihtele, peilaile, juokse sitten kiireellä tapaamiseen niin kuin olin aikonut, niin kuin minulle aina käy. Sen sijaan että näkisin hänet kaupungilla ja menisimme katsomaan valokuvanäyttelyä jonka olen niin kaivannut nähdä, laitan Riikalle viestin ja perun tapaamisen, olen kipeänä.

Mies on pukenut lapselle päälle eiliset vaatteet, housuissa on tahroja, etkö näe että housut ovat likaiset, hän vastaa ettei arvellut sen haittaavan koska ne olivat likaiset jo eilen illalla, eivätkö ne tosiaan näe tai ymmärrä? Lastaan pyykkikoneen, oli valmiiksi mielessä millaista pyykkiä seuraavaksi, en halua että mies pesee väärät pyykit, juuri kun olen aikeissa etsiä sopivaa pyykkiainetta ja laittaa koneen käyntiin joudunkin etsimään muuta: missä se lähin vati oikein on?

Pakko pysähtyä. Sairaana ollessa on pakko pysähtyä ja yrittää olla olematta oma kontrollifriikki itsensä. On pakko istua alas ja tajuta, että maailma ei kaadu jos pesee väärät pyykit tai lapsen housuissa on tahra. Että maailma ei kaatuisi niistä minään muunakaan päivänä.

Lapsi järjestää tanssiesityksen, sitten sanoo että äiti kiikkaa äiti kiikkaa, oikein polkee jalkaa ja vääntää naamaa ruttuun kun sanotaan että ei kun isi. Ymmärtää lopulta, jotenkin, ei erota vielä mieltä kehosta, ymmärtää ettei äiti voi, sillä on paha mieli. Minä nuokun ja minulla on paha mieli kun en voi nyt vastata lapsen toiveisiin, en jaksa ottaa täysin sydämin osaa tanssiesitykseen, en kiikata. Ja siitä että mies joutuu tekemään kaiken yksin, että minä vaan makaan.

Lastaan sohvan viereen tarvikkeet, en kahvia vaikka niin tekisi mieli koska tiedän mitä sen juomisesta seuraisi, lastaan muut tarvikkeet ja ison mukin miehen aamutuimaan lähikaupasta kipaisemaa keltaista, niin kuin aina lapsena piti olla, tämä on näitä kaupunkiasumisen etuja, on lähikauppa, kestää viisi minuuttia. Luen Judith Levinen kirjaa Not Buying It jonka viimeinkin löysin kirjastosta, olin päättänyt että en osta sitä, kirjoittajan äänensävy ärsyttää mutta siinä on mielenkiintoisia asioita ja oivalluksia, toivon toivomasta päästyäni että ääni kellossa muuttuu edes viime metreillä. Lapsi ja mies menevät yhdessä päiväunille.

Luen Amanda Blake Soulen kirjaa nautiskellen, sen kertojaäänestä pidän, kirjoitan asioita muistiin, jos kirja olisi oma se täyttyisi pikku merkinnöistä. Otan malliksi yhden vanhan huopuneen villaimun ja kudon niitä lisää. Välillä olen vaan, ajattelen puutarhoita, merta, rantoja, luovuutta, kuluttamista, olemista, sitä että illalla pitäisi saunavuorolla pestä eilen likoon laitettu kamalan likainen matto, että jos minä en pysty niin miten mies tekee sen yksin.

Sitten tajuan, että kyllä minäkin sen yksin pystyisin jos olisi pakko. Niin se vain menee. Ja sitten tajuan, että juuri tämä on se sairastamisen juttu. Että pitää opetella olemaan hiljaa, olemaan ajattelematta pakkoja, olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa siitä kun ei koko ajan tee.

Milloin sinä olet viimeksi pysähtynyt

ilman että olisi ollut pakko?