käpytanssi

Lapsen lempipuisto kaupungissa on se, jossa kasvaa suuria puita ja on paljon käpyjä. Yhtäkkiä ihan keskellä kaupunkia tuommoinen varjopaikka johon voi vetäytyä vähän auringolta piiloon, ottaa tanssiaskelia ja metsästää aarteita. Sillä välin kun minä tanssin sadetansseja (kunpa pisaroisi edes vähän!) lapsi tanssii käpyjen kanssa. Kiintymys käpyihin taidettiin kirjoittaa hänen kehoonsa jo silloin kun kannoin häntä vielä minussa, mukanani, osana minua. Silloin kun me olimme vielä miehen kanssa huumorintajuisia ja meillä oli vielä omia keskinäisiä vitsejämme ja puhuttelimme vatsakumpuni sisällä kasvavaa tyttövauvaa nimellä Uolevi Männynkäpy. En tiedä mitä ajattelimme, kätilöt nauroivat synnytyssalilla kun kysyin että näyttääkö se nyt Männynkävyltä, mutta sen verran viisastuimme ihmisten kauhistelusta ettei hän lopulta saanut sitä nimeä, eihän nyt kukaan äiti tahdo ehdoin tahdoin tehdä lapsestaan leikkikentän outolintua. Mutta käpyjä kodistamme löytää silti kyllä, niitä tulee mukana melkein jokaiselta ulkoilureissulta.


Tänään ei kyllä ulkoilla, kuvat ovat joltakin toiselta päivältä. Tänään me leikitään sadepäivää eikä mennä mihinkään. Oli pakko saada yksi päivä, jolloin ollaan vaan eikä välitetä mitään siitä, että aurinko koittaa houkutella ulos; jolloin leikitään kävyillä ja väritetään ja kudotaan ja laitetaan viikonloppuna pyykätyt vaatteet kaappiin, ja tehdään kaikkea semmoista, mikä jää näinä kesän aurinkopäivinä tekemättä kun lähdetään ulos heti herättyämme. Voi niitä onnekkaita, joiden luona sataa edes joskus. En tiedä onko paljon mitään kesäsadetta ihanampaa, toivoisin semmoista meillekin niin.