unet jotka jaamme

Voi miten me tykätään tästä. Kesästä tässä kaupungissa, kaikesta mitä tutkimme ja näemme. Siitä miten helppo tänne oli solahtaa, tuttuun kaupunkiin. Pintarakenteet säilyvät samana, oltiin missä hyvänsä: mies menee töihin, minä hoidan kodin, vietän aikaa lapsen kanssa, niin se vain nyt menee ja se on ihan hyvä niin. Ja täällä meillä on enemmän aikaa yhdessä, miehellä paremmat työajat, voidaan ajella yhdessä saaristossa ja käydä myöhään illalla jonkun kalasataman kahvilassa joka on ennen ollut suolaamo, suolan tuoksun tuntee vielä, tai kävellä kaupungilla ja etsiä hyvä paikka olla jostain puistosta. On täällä hyvä.

Mutta tästä muuttamisesta, se lakkaa olemasta jännittävää. Voi näyttää ihan siltä että me ollaan tämmöinen moderni mobiili urbaani perhe, jonka elämästä ei puutu virikkeitä ja uutuudenviehätystä. Mutta se käy uuvuttavaksi, se käy. Ainakin minulle ja tytölle.

Mies menee töihin, on siellä kahdeksan tuntia päivässä, kahdeksan tuntia päivässä samassa toimistossa niiden samojen ihmisten kanssa, joista tulee kuukaudessa niin tuttuja, että heidän kanssaan voi tehdä innovaatioita (mistä heille maksetaan) ja sopia iltamenoja (kun mies kysyy minulta, voiko mennä, sanon tietysti tottakai, sehän se on sitä networkkingiä, se on kuulemma nykyään työelämässä hirveän tärkeää). En usko, että hän ymmärtää alkuunkaan millaista minulla ja tytöllä on sen kahdeksan tunnin aikana.

Teen suunnitelmia seuraavalle päivälle jo edellisenä iltana. Tiedän, että aamulla lapsi sanoo: Haluan leikkiä muiden lasten kanssa. Voidaanko mennä jollekin kylään. Äiti, tahdon puistoon. Ne kahdeksan tuntia, päällisin puolin ne menevät ihan samalla tavalla kuin missä tahansa kaupungissa, syödään aamupalaa, hoidetaan aamutoimet, virittäydytään päivään, mennään puistoon tai rannalle tai kirjastoon, tullaan kotiin lounaalle, otetaan torkut. Ei siinä mitään muutosta entiseen ole, ja miten jännittävää kun on kaikkea uutta!

Siinä samassa kuukaudessa meidän päivämme menevät näin: Joka päivä meillä on vastassamme uudet uppo-oudot ihmiset siellä, minne päätämme mennä. Joka päivä lapsi yrittää löytää uuden leikkikaverin itselleen, jonkun joka ottaa mukaan porukkaan, jonkun jolla ei ole ennestään kaveria jonka kanssa touhuta. Joka päivä hän kysyy leikkikaverin löydettyään: voidaanko mennä noille joskus kylään. Joka päivä yritän keksiä jotakin puhuttavaa ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut. Joka päivä jännitän, löytääkö lapsi tänään sitä seuraa, jota hän niin kaipaa. Joka päivä toivon, että olisi joku, jonka kanssa voisin sopia meidän tekevän jotakin yhdessä, monet äidit ja lapset puuhaavat jotain porukalla mutta emme minä ja tytär, ei ole ketään kenen kanssa mitään sopia. Ei, en usko että mies ymmärtää tätä alkuunkaan; että minun ja lapsen elämä on ollut tällaista jo monta vuotta.

Uuvun tästä, ja siitä että tiedän ettei tämäkään ole lopullista. Että seuraavaa asuntoa, sitä omaa kyllä, mutta tuskin vieläkään lopullista, etsitään koko ajan. Että näen öisin unia paikasta, johon juurtua, jossa kaikki olisi lopullista, ei jatkuvaa välitilaa. Että saan tällaisena leppoisana lauantainakin kyyneleet silmiini kun ajattelen tätä, ja ajattelen tulevaa arkea, ja sitä etten voi tarjota lapselle mieluisaa kyläpaikkaa tai kyläpaikkaa alkuunkaan, että ensi viikolla minun on taas keksittävä puhuttavaa ihmisten kanssa, joiden seuraan ikään kuin tunkeudumme lasten touhujen välityksellä, ja sitä että "kyllä se siitä ajan kanssa".

Voi, me jaamme unet ja unelmat. Eikö ole kaunista, kauneinta maailmassa, jakaa unelmansa jonkun toisen kanssa? Rakastan tätä kaikkea, meitä, olemista, juuri sen vuoksi, että me jaamme ne, ja ne ovat kauniita ja hyviä; ja tiedän, että olemme juuri tässä juuri sen vuoksi, että haluamme ja voisimme ne toteuttaa. Jotenkin täytyy vain saada itsensä muistamaan, jokaisena päivänä, jokaisena hetkenä, että tärkeää on myös matka, että päämäärään päästään kyllä aikanaan. Toivon hyvää matkaa meille -- ja sinulle myös.