blue

Kaksi viikkoa töissä, ja tänään ensimmäinen sairaslomapäivä. En suinkaan ole sairaana, vaan lapsi, joka on kyllä kaukana petipotilaasta mutta niin ikään kaukana päiväkotikunnostakin. Mies oli hänen kanssaan kotona pari päivää, tänään vuorossa olen minä, huomenna pikkusiskoni. Tällaista tämä on, hänen sairausyhdistelmällään ja vastustuskyvyllään lienee turhaa odottaa kummempaa koko talvelta. Luvassa on reikäisiä viikkoja ja töiden tekoa kotona niin kauan kuin töissä minua pitävät, mikäli nyt pitävät koeaikaa kauempaa. Olen kuullut, että vastaavanlaisilla sairausyhdistelmillä varustettujen lasten vanhempia on irtisanottu aika usein koeajan päätteeksi jatkuvien poissaolojen vuoksi. Such is life.

Huomenna ajetaan pohjoiseen, toisenlaisen sairaspedin laidalle. Tiedättekö sen tunteen, kun muistaa ajatelleensa, että jonkun pitäisi oikeasti nyt tehdä tuon ihmisen asioille jotakin, jotakin täytyisi tehdä, mutta ehkä jonkun läheisemmän kuin minä itse, ja sitten kun on tämän muistanut, tajuaa että olisi kyllä voinut tehdä itsekin jotakin. Se tunne, nyt.

***

Two weeks of work and I'm already off work because of sickness. No, not mine, my daughter's. She definitely has  no need for bed rest, but is not well enough for daycare either. She stayed at home with daddy a couple of days, today it's my turn, tomorrow it'll be my sister's. With her combination of diseases this is only to be expected of course, and it'll be like this for the rest of the winter: fragmentary working weeks, lots of working at home. That's if they don't let me go, I've heard a lot of parents whose kids have arthritis have been let go during the winter months because of being absent from work so often. S**t happens.

Tomorrow we'll be heading north, to be close to a different kind of sickbed. You know that feeling when you remember thinking that someone really should do something for this or that person, help them take care of their lives somehow, but that it really would need to be someone closer to the person than you. And then, remembering that, you realize it could have been you, too, that anybody with the will to do something and the energy to carry plans out would've done. That you, too, could have done something, given things a push somehow. At this exact moment, I'm feeling it.