muistaminen /// remembering

Muistatko tämän talon? Talon, jossa asuimme vuosia sitten, montako niitä on, kaksiko vain? Ei, se ei voi olla totta, minun on niin ikävä tuota taloa, että tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Muistatko sen, miten sinne kävi valo? Muistatko kylmän talven ja puiden kantamisen ja talon läpi käyvän tuulen? Muistatko pienen puutarhan ja pihatien, koivukujan, jonka varrella lapsi teki ensimmäiset tutkimusretkensä maailmaan? Minä muistan. En uskonut, että voisi rakastaa taloa, että talosta ympäröivine peltoineen tulisi sielunmaisema, josta ei pääse pois, ei ajatuksen tasolla, ei muistamisen.

Tai onko se vain nostalgiaa. Sitä, että ennen oli kaikki paremmin. Voi, eivät kaikki päivät suinkaan olleet parempia tuossa talossa, oli niitä toisenlaisiakin, tummia synkkyyden hetkiä. Mutta oli myös kodin tunne.

Kerron sinulle salaisuuden: Olemme päättäneet, että talosta tulee meidän talomme. Meidän oma koti. Paljon on vielä paperisotaa käytävä ennen kuin se on virallisesti totta -- perinnönjakoja, perunkirjoituksia, lainapapereita, takuupapereita, tiedättehän -- mutta me olemme päättäneet että se on kotimme, eikä siitä ole kahta puhetta. Päätöstä juhlistaaksemme aloitamme purkamisen ja remontin ensivaiheet pian, ehkä jo huomenna.

Huokaus. Hyvä, lämmin, huokaus.

ps. Niin hulluja emme sentään ole, että aloittaisimme mitään ellei meillä olisi jo takuuta siitä, että omien pankkiasioiden osalta asiat ovat järjestyksessä... Muiden seikkojen ratkaisuja odotellessa onkin jo sama aloittaa hommat, vai mitä? :)
pps. Niin, se nostalgia. Näin kirjoittelin kolme vuotta sitten näihin aikoihin. :)

***

Do you remember this house? The house we used to live in years ago, how many years ago was it, only two? No, that can't be true, I miss that house in the country so much it feels like we've been away forever. Do you remember the way natural light came into the rooms, the brightness of the light, how it sometimes simply dazzled you? Do you remember carrying wood during the coldest of cold winters, the wind howling through the house, the cold trying to come in at every corner? Do you remember the small garden and the narrow path, shaded by birch trees, leading up to the house, the path on which my dear daughter embarked on her first explorations of the natural world? I do. I remember. I didn't know you could love a house, that the house with its surrounding fields could become a window to your soul, something you cannot forget how ever much you might try.

Or is it just nostalgia. The feeling that everything was so much better back then. Oh, it wasn't. There were days of darkness, of desperation, of dullness. But there was the feeling of home, too.

I'll tell you a secret: We've decided that the house will be ours. Our home. There's a lot to be done before that can happen -- estate inventories, paperwork, negotiations with the bank, remodeling -- but we've decided to make it come true, this dream of ours. As if to finalize our decision, make it official, we're going ahead with the renovation work in the coming weeks. Maybe we'll start tomorrow, if we feel like it.

Sigh. A good, warm, sigh of relief.

ps. We're not so crazy as to start renovating without a loan agreement from the bank, that's pretty much sorted already. While we wait for the rest of the paper work to go through, we might as well get started with the demolition work we need to do, right? :)