ne jotka asuu meidän katon alla / those living under our roof

(in English below)

En tiedä miltä rotat kuulostavat, tai oravat. Mutta tuulisella säällä ne asuvat meidän katolla, ne tai linnut, ollaan päätetty. Se nyt vaan on yksinkertaisempaa kuin mennä katsomaan mikä siellä oikein vinkuu ja visertää. Kun tuulee kovaa ja seisoo tietyssä kohtaa meidän eteistä, siinä mistä toisessa suunnassa näkyy ikkunaan ripustettu lasimaalaus ja toisessa viiskytluvun vessan ohi, kuuluu ääniä. Kun avaa ulko-oven, niitä kuuluu vieläkin, mutta vaimeampana. Vaikka ajatus rotista on kamala, se on vähemmän kamala kuin joku rakenteellinen ongelma, ainakin talvella kun ketään ei oikein huvita kiivetä katolle liukkaita metallitikkaita pitkin ja ryömiä aukosta välikatolle muhien sekaan.

Joskus vaan on helpompaa tehdä asiat helpommin, esimerkiksi vaikka ostaa farkut. Olen käyttänyt viimeiset viisi vuotta yhden tietyn merkin yhtä tiettyä mallia, jonka tekeminen on lopetettu. Ovat niin hyvät, etten haluaisi vaihtaa, ja siksipä olenkin opetellut paikkaamaan haaruksia ja vyötärökaistaleita sillä tavalla näkymättömästi, että voi hyvin käyttää vielä niitä yli neljä vuotta vanhoja jotka on kuluneet puhki monesta kohtaa. Paikkaan nykyään niin hyvin, ettei sitä päällä edes huomaa.

Mutta kun viimeisen vuoden ajan jäljellä on ollut enää kahdet käyttökelpoiset paikatut farkut, sitä alkaa ajatella uusia. Sitten sitä kokeilee kaikenlaista raakadenimistä luomupuuvillaan ja edelleen normistrecheihin, myös käytettynä yrittäessään olla eko, mutta ei vain löydä sopivia, ei uutena eikä vanhana. Kunnes ketjuvaateliikkeessä vetää myyjän ehdotuksesta jalkaansa riistoalefarkut 17,99, ja ne ovat täydelliset. Huomaa miettivänsä hetken jos toisenkin pitäisikö tuntea ekoahdistusta, mutta ostaa ne silti. Tuntee sen verran ekoahdistusta, että purkaa sen tänne, mutta tekee sen jalassaan uudet riistoalefarkut, se tunnetusti helppo ratkaisu.

Koetan kovasti olla tartuttamatta ahdistusta lapseen, en koe että on hänen asiansa tuntea sitä. Välillä pelkään että tarjoamme hänellekin liikaa helppoja ratkaisuja mitä tulee kaikenlaiseen kuluttamiseen, että olemme kasvattaneet hänet käsittämättömään yltäkylläisyyteen. Toisinaan taas ajattelen, että meillä sentään syödään kasviksia ja lajitellaan jätteet ja ostetaan asioita käytettynä, enimmäkseen tarpeeseen. Tässä blogissa puhuttiin tästä ekohippeilyahdistuksesta jo vuonna 2011, en tarkoittanut silloin enkä tarkoita nytkään kohottaa tai korostaa itseäni tai meitä, sanoa että ne jotka meidän katon alla asuu hoitaa kyllä hommansa, että tässä jotenkin oltaisi eri viivalla yhtään kukaan tämän asian kanssa.

Paitsi globaalisti tietysti ollaan, ja ehkä siihen se yltäkylläisyyteen kasvattamiseen liittyvä ahdistus liittyy. Vähän yli viikko sitten käytiin miehen kanssa katsomaan Parasite joka tällä viikolla voitti useita kullattuja pystejä, ja hieno se olikin. Ajatuksia herättävä. Omassa päässäni heräsi lähinnä ajatuksia siitä, miten elokuvan maailma oli koko maailma yhden kaupungin mittakaavassa. Että täällä me juhlitaan yltäkylläisyydessä kun toiset hukkuu, ja kuka se parasiitti sitten oikeastaan lopulta on.

Mutta joskus on vaan helpompi tehdä asiat helpommin. Juuri nyt ei tuule, ei enää, helmikuinen räntäsade loppui aamulla ja katolta kuuluva viserrys jo ennen sitä, eilisiltaisten tuulenpuuskien laannuttua. Oli aurinkoista ja keväistä, ja huomattavasti lauhempaa kuin yhtenäkään aiempana helmikuuna jona me ollaan täällä asuttu. Ajoin ostoskeskukseen asioille, en oikeastaan edes ajatellut niitä jotka asuu meidän katon alla, jos edes asuu. Ja jos ne palaa katolle taas kun tuulee, niin mehän tavallaan tehdään hyvä teko kun annetaan niille koti.

///

I don't know what rats sound like, or squirrels. But when it's windy, they live under our roof, them or the birds we have concluded. It's just simpler that way, to conclude it's them, rather than go see what is out there, making a whingeing, chirping sound. When it's really windy, and you stand in a specific spot in our entry, where to your right you can see a piece of stained glass art hung in front of the window, and to your left the toilet door; when you stand there and it's windy, you can hear the sounds. When you open the front door, you can't hear it as clearly but it's there. While the thought of rats is horrible (how did they get on the roof?) it's less scary than structural problems, especially in the winter when the climb up on the roof is slippery and no one really wants to go there.

Sometimes it's just easier to do things the easier way, is all I'm saying. Like buying jeans. I've been wearing a specific type of jeans from a specific brand for five years now, but they don't make them anymore. They're so perfect I've learnt how to mend them invisibly, so as to be able to wear a four-year-old pair of jeans that have torn in many places. But having worn only two pairs of jeans, one of which is about to break down for good, for the past year, you find yourself thinking of buying a new pair entirely.

So for six months you try on everything from raw denim to organic cotton to all kinds of seconhand options to be ecofriendly, but nothing fits quite as well as the two pairs you own. Until you're at a chain store trying on a pair of exploitative jeans that are on sale, only 17.99, and that the salesperson has brought you, and they fit perfectly. And you find yourself wondering if you should feel eco anxiety, but buy them anyway. You feel eco anxious enough to write a blogpost in which you try to justify purchasing exploitative jeans on sale both to yourself and the world at large, but not anxious enough to not take the easy way.

I'm trying my best not to make my daughter feel eco anxious at all, I don't think it should be her problem, her issue. But sometimes I fear we're bringing her up in a world of such unimaginable excess; that we're offering her, too, easy solutions en route to abundance. Other times I think that at least we eat mainly plants and know how to recycle, and that we rarely buy anything new or things we don't need. We talked about eco anxiety on here back in 2011, and like then, I still am not trying to elevate us over other people, not trying to make comparisons. I'm not pointing fingers at others while pretending that those living under our roof are already doing their part. No, we're all in this together, it's a common mess and everyone is equally implicit in it.

Except globally maybe, and that's where my anxiety about bringing my daughter up in all this abundance comes from, I guess. A little over a week ago we went to see Parasite, which went on to win many a golden statue this week, as it should have, it was magnificent. It was thought-provoking. My thoughts were mainly focused on how the world of the movie was a miniature of the world we live in; here we are, throwing parties in abundance while others are drowning, and in the end, who's the parasite, really?

But sometimes it's just easier to do things the easier way, is all I'm saying. Right now the weather's calm, there's no wind anymore, the February rain stopped in the morning and the chirping sounds from the roof even before that. It was sunny and felt like spring, it was warmer than any other February here that I can remember, and I drove to the mall to run some errands. I didn't really give a thought to those creatures living under our roof, if there even is anyone there. And should they return when it's windy again, well, we're kind of doing a good deed giving them a home, right?