halusin palata / i wanted to return

(in English below)

Oltiin viikonloppu tyttären kanssa kahden kun mies oli palomiestalkoissa jossain mökillä siellä missä tänäkin talvena on metrinen hanki. Oli leppoisaa ja tyttömäistä, yhtään ei urheiltu vaikka eipä kai sekään pahitteeksi olisi ollut, sen sijaan taiteiltiin, luettiin, neulottiin, kuunneltiin k-poppia, katsottiin tuubista höpsöjä videoita, kylvettiin kynttilöiden valossa ja pestiin kylppärin lattiaan appelsiinin tuoksu. Kirppikselläkin käytiin, tytär löysi itselleen hienon japanilaisen teekupin ja lautasen, minä vuosikymmenen vanhoja lehtiä, joista yhden numeron tunnistin lukiessani, olin varmaan lukenut joskus vuonna 2009.

Lauantaina haluttiin katsoa lapsen vauvakuvia, olen yhäkin semmoinen äiti joka ei ole saanut vauvakirjaa valmiiksi joten katsottiin netistä, tultiin tänne blogiin. Myöhemmin, yksin, aloin lukea kymmenen vuoden takaisia, luin tammikuusta huhtikuulle vuodelta 2010, oli nostalgista mutta jotenkin energisoivaa. Viisas ystäväni Sandra sanoi syksyllä että blogiarkisto on hieno paikka palata katsomaan mitä me tehtiin ennen kuin meidän käteen liimattiin kiinni älykkäät ystävät, ja niin se onkin. Mutta myös nähdä se, miten elämä on yhä samaa ja toisaalta aivan toista, ja ajatella sitä, onko itse sama vai eri kuin silloin.

Toden totta, paljon on samoin kuin tasan kymmenen vuotta sitten, mutta paljon on myös muuttunut. Sama koti, muutaman vuoden kaupunkikierrosten jälkeen, mutta nyt täällä on lämmintä kun rakennettiin itse uusi energiaystävällisempi lämmitysjärjestelmä, varpaiden alla suorastaan kuumottaa tämmöisinä lauhoina päivinä kuin tämä. Eikä sisään enää tuule, kun nostettiin pois miehen papan tekemä ulko-ovi ja ostettiin uusi mittatilaussellainen tilalle. Toinen kiroiluhuoneista on nykyään varasto jossa on matot pääsiäiskamat joulukamat tyhjät ehkä tarpeelliset pahvilaatikot ja sitteri, joka sekin on yli kymmenen vuotta vanha ja säilytetty varalta jos tulee lisää lapsia. Ei ole tullut.

Pink floyd -päiviä sen sijaan tulee yhä mutta osaan odottaa niitä, tulevat melkein kalenterin tarkkuudella ja niihin auttaa vuorenvarmasti lisämagnesium vaikka sanoisivat sitä miksi höpötykseksi, ja kahvini tai matchalatteni juon edelleen jäätävän suuresta kupista, paitsi en ihan aina. Gradu valmistui aikanaan, nettipiiloja keskittymisen lisäämiseksi ei enää ole kai missään, raskauskilotkin tippuivat sitten joskus, ja sitten osa niistä luonnollisesti tuli takaisin -- ehkä olen oppinut olemaan itselleni turhankin armollinen kymmenen vuoden aikana. Nyt ei ole liikaa neuleita, on kapselivaatekaappi ja kaksi varastolaatikkoa kausivaatteita, ei voi tehdä löytöjä omasta vaatekaapista enää, mutta ulkovarastosta voi, siellä on nimittäin vieläkin Vaasan muuttolaatikkoja avaamattomana, yli kolmen vuoden jälkeen. Yhä useampi puhuu nykyään asioista joista me täällä puhuttiin jo silloin, enää ei olla autottomia mutta talouspaperia ei olla käytetty kymmeneen vuoteen.

Jälkeenpäin kevät 2010 tuntuu yhdeltä aikuiselämäni ihanimmista vaikka silloin olinkin väsynyt, vähän masentunut, köyhyysrajalla, yksinäinen, ja valitin (näemmä) jatkuvasti. En usko että se on vain nostalgiaa, osaan vähän arvella miksi muistot siitä ovat niin selkeitä, tiukasti mieleen juurtuneet. Ehkä siksi halusin kesällä palata tänne blogiin; halusin kirjoittaa polveilevia lauseita ja muistaa tarkemmin, halusin kirjata muistiin millaista on salaisuuksien talossa nyt kymmenen vuotta myöhemmin, millaisia me olemme, millaista elämästä on tullut.

Jostain syystä se ei vain lähtenyt, en löytänyt ääntä, en nähnyt näyttöä näppäimiltä luulin. Tänä viikonloppuna tajusin: ei voi väärällä kielellä käyttää omaa ääntään, ei sanoittaa kaikkia epämääräisimpiäkin tunteita tismalleen kuin haluaisi. Tuntuu, että ääni saattaa taas alkaa kulkea.

///

We had a girls' girly weekend with my daughter, just the two of us, doing non-sporty girly things, though some sports maybe could've done us good. We painted and crafted, listened to Korean pop and watched silly movies on the tube, had a candlelit bath and scrubbed the scent of orange on bathroom floor. We did a flea market tour, she found a lovely Japanese tea set, I bought magazines a decade old, ones I remember reading back in 2009.

On Saturday we wanted to see her baby pictures so we came here, apparently I'm the kind of mother who never actually finishes the baby picture book she started ten years ago. Later, alone, I started reading what I wrote ten years ago, my posts from January to April 2010. I felt nostalgic yet somehow energized. As my wise friend Sandra said in the autumn, our blogs remain a wonderful record of things we used to do before our smart friends were glued on the palms of our hands. But the blog archive is also a fantastic way of seeing how things have changed and how they still are the same, if our lives have evolved or not.

And ours have, yet remain the same to some extent. We live in the same house, but it's warm now, the wind doesn't blow in, thanks to the extensive renovations that we still keep doing. One of our swearing rooms, secret rooms hidden behind storage spaces when this house was built, where we could scream profanities as much as we liked when our daughter was a baby, has become a storage space for Easter things, rugs, Christmas things, empty boxes, and a baby bouncer we kept in case we'd have more children. Which we didn't.

I'm still drinking my coffee or matcha latte in huge cups, and while I'm not doing a no buy year as I did in 2010, I don't have an excess of clothes bought on sale anymore -- instead, there's the capsule wardrobe and two storage boxes of seasonal clothing. I did finally shed my pregnancy weight, which seems to have been a huge issue for me ten years ago, though some if it came back after losing it, which isn't a huge issue for me these days -- I may have learned to have a tad too much mercy on myself since then. More people are talking about the environment and climate now, as we were back then, and while we're not car-free like we were in 2010, we still don't use paper towels in the kitchen, nor buy heaps of stuff on sale just because it's on sale.

Looking back, the spring of 2010 feels like one of the best of my adult life, even though I was tired, a little depressed, poor, and lonely then. I have a feeling I know why it's like that, and it's not just nostalgia. I think that's why I wanted to return here, write sentences that are two long to be comprehensible and reader-friendly, to have a record of what life in this house is right now, ten years later.

But somehow I just couldn't write, couldn't find my voice, didn't see the screen from the keyboard I guess. This weekend I got it: you can't think in a wrong language, you can't give words to your most vague, fleeting feelings precisely the way you mean. So I started writing in Finnish in my head, just like I did back then, and I felt like I was finally getting my voice back.