not hippy enough

Kierrelty pitkin kaupunkia, viihdytetty kesävieraita. Toppuuteltu lasta Tammelan torilla, ei kaikkia autoja voi saada, lähdetty Tallipihan lastenkirppikseltä huudon kanssa samasta syystä, se oli toinen kerta tällä viikolla kun pikkueläimistä itkettiin. Lapsi sai valita itselleen uuden paidan, siinä on bambi, ei sentään se Disney TM, vaan vähän sen näköinen. Yllätin itseni sovituskopista puolittain pukeutuneena Calvin Kleiniin, riisuin, ei mustaa mekkoa voi laittaa lapsuudenystävän häihin vaikka lapussa CK lukisikin.

Poden ekohippikriisiä. Tuntuu että emme tee tarpeeksi. Tuntuu että kulutamme liikaa. Että aina voisi tehdä lisää ja ostaa vähemmän. Huono omatunto kolkuttelee kun ajattelen että hankkiutuisimme eroon viime muuton aikaan lainatusta sohvasta, ostaisimme ikioman, ihan upouuden. Se kolkuttelee kun katselen lapselle vaatteita joissa ei ole luomupuuvillamerkintää, tai kun ostan itselleni yhdeltä kirppiskierrokselta yhteensä neljä paitaa. Lapsi osaa jo kaupassa pyytää, olemme antaneet toisinaan periksi, eikä ruokaostoksillakaan kassiin aina päädy luomua. Asunto saa voimansa tuulesta, mutta sitäkin käytämme kyllä välillä yli tarpeiden, lamppuja unohtuu päälle, tietokoneet päällä aamusta iltaan. Hyi meitä.

Tätä taustaa vasten tuntui omituiselta, kun toimittajaystäväni kertoi ehdottaneensa meitä haastateltaviksi johonkin juttuun, johon tarvittiin mukaan kulutuskriittistä perhettä. Olin heti ihan, että ei me nyt kyllä erityisen kulutuskriittisiä olla. Toimittaja oli eri mieltä, mutta onneksi haastateltavia oli löytynyt muitakin, jotenkin olisi tullut tekopyhä olo sellaiseen juttuun naamansa laittamisesta. En osaa sanoa miksi. Ehkä me ei vaan näytetä tarpeeksi hipeiltä?

On siinä muutakin. Muutama viikko takaperin tajusin, että olin melkein hairahtanut mukaan leikkipuistobrändäyksen maailmaan: olin jo ehtinyt jonkin aikaa olla melko vakuuttunut siitä, että kevättalvella lapselle kirppikseltä ostetut noname-talvivaatteet eivät oikein olisi kunnollisia, ja että pitäisi oikeastaan ostaa tarjouksesta cupcaket tai ticketit. Huomasin, että olin lasta uloslähtiessä pukiessani unohtanut viime aikoina ajatella sitä, ovatko vaatteet mukavat päällä, ja että katselin kirppiksillä itselleni leikkipuistovaatteita. Mies puolestaan sijoitti hetkessä uuteen (ilmaiseksi saatuun) polkupyöräänsä sekä sopiviin pyöräilyvarusteisiin niin paljon rahaa, että tuhahdin kun hän haikaili pyöräilylasien perään.

On totta että oikeastaan, noita kuvitellun tarpeellisia ja alennushinnoista huolimatta ostamatta jääneitä tickettejä ja cupcakeja lukuunottamatta, nuo kaikki "turhuudet" olivat jollain tavalla ympäristötietoisia tekoja. Käytetty pyörä, jonka mies kunnosti pyöräilläkseen töihin, osti kypäränkin käytettynä. Vaatteet meillä ostetaan yleensä kirppikseltä tai tutuilta käytettyinä. Mutta selvisimme talven niin pienellä kuluttamisella -- koska oli pakko, opiskelijaperheen budjetilla -- että poden nyt huonoa omaatuntoa näistä pienistäkin, ekohippikriisiä siitä että ostamme välillä jotain, muutakin kuin ruokaa.

On päiviä joina ajattelen, että tässä maassa ei voi olla ihmisiä jotka kuluttavat enemmän kuin me, laittavat rahaa satunnaisiin pieniin tarpeettomuuksiin puolihuolimattomasti silloin kun siltä tuntuu. Onneksi ja valitettavasti tajuan kyllä aina noin ajatellessani, että se ei voi mitenkään olla totta. Omatuntoni heltyy kun muistan ne tämänkin kesän kyläpaikat, joissa ei kierrätetä mitään.

Ja sitten se taas nostaa päätään, kriisi; meidän pitäisi varmaan tehdä jotain niiden toistenkin edestä.