pyöräilyn ilot

Aamulla kirosin mielessäni monta kertaa. Jos olisin pari kuukautta sitten hammaslääkäriaikaa varatessani tiennyt olevani nyt pyöräihminen, olisin ottanut myöhäisemmän ajan. Kiukun paremmalle puolelle päästyäni, oltuani niin lähellä ajan peruuttamista tai taksin tilaamista, hyppäsin pyörän selkään lämpimästi varustautuneena. Pakkasta oli melkein kymmenen, mutta aurinko sentään oli jo noussut.

Siinä sairaalalle ajellessani ihastelin huurteesta ja auringosta kiiltäviä puiden latvoja, ihmettelin joen vesipaljoutta, harmittelin ettei mukana ollut kameraa ja totesin, kuten niin monesti ennenkin, että kyllä joenvarren puistot ja sairaalan alue ovat tämän kaupungin kauneinta. Aikaa tähän hyväntuulen zen-pyöräilyyn meni lopulta parikymmentä minuuttia. Noin kymmenen enemmän, kuin auton rappaamiseen ja ajomatkaan olisi mennyt.

Palatessa pistäydyin kaupassa ja pitäydyin täysin listassa. Tai no, taisin ostaa banaaneja, niitä siinä ei lukenut. Muita heräteostoksia en kuitenkaan tehnyt, sillä pyörällä niitä ei yksinkertaisesti olisi saanut kuljetettua kotiin. Koska kotimatkalla ei ollut kiirettä, ajelin erikoisempia reittejä: sen suloisen talon ohi, jossa asuin kolmivuotiaaksi saakka; jokivarren kauneimman puiston polkua pitkin; läpi asutusalueen, jossa harvoin tulee käytyä, sillä se jää kahden päätien väliin.

Jos auto vielä olisi, tämä kaikki olisi jäänyt näkemättä, ja aamulenkki tekemättä. Kun auto on, sillä tulee mentyä joka paikkaan, myös niihin, joihin ihan hyvin pääsisi pyörällä tai kävellen. Mutta voi miten kiireetön pyöräily pikkupakkasessa virkistää! Onneksi sairaalalla on käyntiä ensi viikollakin; silloin otan myös kameran mukaan.

Reipasta ja rentouttavaa viikonloppua!