lopultakin
Eikä riemulla todellakaan ollut rajaa, kun lumisade lakkasi, aurinko astui esiin ja mittari näytti kymppiä. Uudestaan ulos, ihailemaan auringonvaloa ja sen luomia varjoja, hengittämään puhdasta, raikasta -- vaan ei liian kylmää -- pakkasilmaa. Sinne se lapsi nyt nukahti, ja minä jaksan jatkaa näitä normaaleja päivän puuhia, pyykkäystä, siivousta, lapsen ruokien tekoa, aivan erilaisella innolla.
***
Saatoin mainita tästä aiemminkin, siitä miten naurettavan suuri huivini on lakannut olemasta ihmisten mielestä huvittava joskus joulun jälkeen. Onneksi opettelin syksyllä uudestaan kutomaan, olen ollut siitä niin onnellinen. Keväthuiviani olen väsäillyt jämälangoista jo marraskuusta lähtien, en aina osaa päättää väreistä, joten olen antanut ajatuksen hautua. Eipä tässä nyt keväthuivia vielä tarvitakaan, lauhtumista on loppuviikoksikin luvattu, vaan pakkaskelejä sentään vielä.
Se tässä kylmien säiden jatkuessa on välillä suorastaan hymyyn asti huvittanut, kuinka me suomalaiset aina vain valitamme. On liian vetinen talvi, tai sitten on liian luminen talvi, tai liian kylmä talvi -- koskaan ei ole sopiva. Mutta ehkäpä pakkaseen kyllästyneet ihmiset ensi talvena osaavat sitten olla tyytyväisiä sohjosta, eihän sitä koskaan tiedä. Olen yrittänyt sinnitellä tässä kylmyydessä positiivisin mielin erään haisla-sananlaskun avulla, joka pätee kyllä moneen muuhunkin elämäntilanteeseen:
It is possible to retaliate against an enemy,
but impossible to retaliate against storms.
Aurinkoisia loppuviikon päiviä teille kaikille ihanille!
ps. Illaksi odotellaan mitaleja (yhdistetystä) ja vieraita -- ainakin toinen tulee varmasti! :)
ps. Illaksi odotellaan mitaleja (yhdistetystä) ja vieraita -- ainakin toinen tulee varmasti! :)
Hieno talvihuivi, jännittävää nähdä minkä värinen on keväthuivisi.
ReplyDeleteAurinkoista loppuviikkoa sinullekin.
jee, minäkin olin niin iloinen kun pakkanen vähän hellitti ja aurinko paistoi.
ReplyDeleteHuomenna teen retken kaupunkiin ihan vain sen takia että aurinko paistaa :)
Kudoin ennen joulua jättihuivin. Se on varmaan 1mx50cm, se on tosiaan ollut tarpeeseen.
Se on kyllä totta, että aina on liian kuuma, liian kylmä, liia vähän/paljon lunta, valivali...Olen kyllä itsekin syyllistynyt siihen, täytyy myöntää. Pitäisi oppia nauttimaan siitä mitä on annettu. Ties vaikka ensi talvi olisi täysin musta. Toivottavasti ei :)
Hih, sen haluan tosiaan kuulla kun me suomalaiset ensi talvena ylistämme loskan ihanuutta lumitalveen verrattuna.
ReplyDeleteEdellisen postauksen kertomus mummostasi ja aterimista oli todella kaunis ja lämmin -täynnä rakkauttasi häneen.
Oma mammani täytti juuri 88. Minusta on ihmeellistä, miten hän osaa vapauttaa lähimpänsä ennakkoon suremisesta olemalla tyytyväinen ja kertovansa suoraan, kuinka hänellä ei ole mitään hampaan kolossa. Katkeroituminen taitaa olla se joka jättää sukulaiset lopulta syylliseen suruun, vanhus joka osaa päästää positiivisesti elämästä vähitellen irti vapauttaa lähimmät pelkkään kaipuuseen, toki surukin on väistämätöntä. (toisaalta mistäpä sen ennalta tiedän, mitä tunteita lopulta läpi käyn kun on aika hänestä erota.)
Sinun talvihuivi on hieno. Minusta tuntuu, että olen monesti jotenkin konservatiivinen ja värivammainen pukeutuja. Kun mikään ei saisi sotia keskenään. Nyt on kyllä ollut vähän sulattelemista tässäkin, ei voi mitään, kun jalkaan mahtuu tasan yhdet kengät ja takkivalikoima on kutistunut yhteen.
ReplyDeleteLotta: Huivi on tosiaan tullut kaikessa pörröisyydessään tarpeeseen tänä talvena.
ReplyDeleteSolen: Toivottavasti kaupunkiretkesi oli onnistunut ja aurinko paistoi! Sitä minä olen miettinytkin, että miksi on niin vaikeaa olla kiitollinen saamastaan. Yritän olla valittamatta säästä tai muustakaan sellaisesta, mihin en voi vaikuttaa, mutta kiitollinen en kyllä minäkään aina osaa olla.
Merruli: Tosiaan, olisipa hauska nähdä loskakeleistä iloitsevat ihmiset! :) Se tuossa minun mummon tapauksessani onkin niin vaikeaa, että selvästi äänestä kuultaa myös vähän se, että hän toivoisi lastensa, lastenlastensa ja sen seuraavankin sukupolven vierailevan useammin. Minulla ei siihen ole mahdollisuutta, enkä muitakaan oikein voi pakottaa. Harmittaa vain, kun hän selvästi on vähän pettynyt siihen, miten kahdestaan he papan kanssa lopulta ovat.
Jonna: Minulla on sama juttu, aivan viime aikoina olen vasta oppinut vähän väriäkin käyttämään. Tosin tuosta keväthuivistani purkasin juuri pari raitaa pois, kun tulinkin toisiin ajatuksiin, keltainen oli liikaa. Vaatevaraston pienentyessä myönnytyksiä tosiaan joutuu tekemään, ja se voi olla ihan hyväkin asia, ehkä se muuttaa suhtautumista jatkossakin!