villi pohjola

Hui on sana joka kuvaa tätä päivää: Aamulla pakkasta -29 astetta, makuuhuoneessa lämmintä +16, ymmärrys siitä, että näin on, vaikka helmikuu on jo yli puolen välin ja kevään pitäisi tulla, kuten aurinko näinä päivinä on ollut lupailevinaan. Illalla pitäisi uskaltautua ulos juhlatamineissa, mikäli kaapistani sellaisia löytyy. On nähkääs juhlan paikka: ystäväni täyttää jälleen 24 (en muista monettako vuotta jo) ja minä olen saanut jotakin aikaiseksi.

Pidin nimittäin spontaanin blogiloman, tai oikeastaan nettitauon. Kannoin koneeni olohuoneeseen, savupiipun taakse langattoman verkon ulottumattomiin, ja aloin etsiä kadottamiani avaimia. Ne löytyivät jostakin kuin ihmeen kaupalla, ja sain lukon auki. Helmikuun alussa on syntynyt teoriapätkä, jonka parissa olin paininut jo kuukausia, ja paljon muutakin. Olo on huojentunut, vaikka paljon on vielä keskenkin.

Parin viimeisen viikon aikana kirjoittaminen on käynyt mielessä, tänne blogiin siis. Mutta niin ovat käyneet tricksteritkin, nuo Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen legendojen koomiset luoja-hahmot ja maailmanmuuttajat. On tullut ymmärrys siitä, että meidän omassa pienessä ekologisessa yksikössämme lapsi taitaa olla vähän semmoinen, humoristinen muutoksen tuoja, välillä vähän tragi-koominenkin, mutta vain ja ainoastaan hyvä. Oma pieni tricksterimme on muuttanut elämämme täysin, ja paljolti arvojamme myös. Ja kehitys vain jatkuu, sekä meillä että hänellä.

Kun ilmat ovat sallineet, esimerkiksi, olemme ulkoilleet ja nähneet maailman. Yhtenä aamuna kolme tuntia, pulkan kanssa ja välillä rattaissa. Ei olisi ennen tullut kuuloonkaan, paitsi laskettelurinteessä tai kesäisin pallokentällä. Lenkkeily, jumppa ja ulkoilu tuntuvat nyt hyvältä, puntaria meillä ei ole joten painonpudotuksesta en tiedä, mutta tuntuu hyvältä, kevyemmältä. Mies sanoo, että näyttää myös, mutta hän on niin kohtelias ja kiltti, että tieto on syytä käsitellä kyynisyys-suodattimessa.

Mies lukee lehdestä, että kiroilu vähentää stressiä, vaikka ei meillä sitä kyllä oikeastaan ole ollut näköpiirissä tässä kuussa. Silti, viimeinkin keksimme käyttöä talomme salaisille huoneille jotka löysimme tammikuussa, niille, jotka talonrakentaja on kai aikoinaan tehnyt sodan varalta. Niistä tulee kiroiluhuoneita niin kauan kuin sodan uhkaa ei ole.

Mutta on uutisissa silti huolestuttavia asioita, sellaisia kuvia eläimistä jotka saavat itkemään, paljon sellaista mitä ei edes halua nähdä. Siksi on parempi keskittyä nyt opiskeluasioihin, sanomme, ja teemme niin vuoropäivin, sellaisella intensiteetillä ettei muuta oikein ehdi. Aivot ovat niin ahkerassa työssä, että tulee tapahtumarikkaita unia.

Öisin olen viihderealityssä kakkossijalle itsensä laulanut saippuasarjan tähti. Toisinaan juoksen vakoojia karkuun lentokentillä, tai kohtaan karhuja. En usko, että se tarkoittaa mitään. Aamuisin olen virkeä ja voimaakkaampi kuin aikoihin. Elämä on nyt tässä, ihan niin kuin sen pitääkin.