i can still recall our last summer

Viime kesästä, kesästä 2009, on vain sumuisia, väsyneen utuisia, etäisiä mielikuvia. Kesästä, jona opin, etteivät äitiys ja väsymys kuulu samaan surkeaa olotilaa tavoittelevaan lauseeseen koska kaikki äidit ovat väsyneitä; että se on asia, josta ei sovi puhua, koska silloin on itsekäs ja epäkiitollinen. Kesästä, jona opin kuitenkin myös, että vaikka lasta rakastaa, jotain saa pyytää myös itselleen, että äitikin voi tarvita.

Tästä kesästä, meidän viimeisestä täällä (näissä maisemissa, peltojen ympäröimänä; tässä kaupungissa, jossa auton ovet voi kauppaan mennessään jättää auki; tässä vanhassa talossa, jossa lapsi kasvoi avuttomasta nyytistä omapäiseksi, ihanaksi pieneksi tytöksi, talossa, joka tuntuu kodilta; tällä pihalla, jonka jokaista kiveä lapsi ei vielä ole yrityksistä huolimatta ehtinyt kääntää), jää ihanat, lämpimät, rakkaat muistot, jotka suunnittelen tallentavani syksyn aikana netistä tilattavaan kuvakirjaan. Syksyn lapsena olen kuitenkin samaa mieltä kuin eräs ystäväni, this summer needs to end more, oli siitä jäljellä kuinka kauniit muistot tahansa.

Ja on tähänkin kesään niitä kulahtaneita päiviä mahtunut, tänäänkin vähän, onneksi sain muistutuksen siitä, miten pienillä asioilla voi ilahduttaa alakuloista (sitä on jotenkin niin vaikea muistaa vaikka kannan laukussani teini-ikäisen oppilaan vuosia sitten askartelemaa kiitoskorttia, jonka sain aikoinaan kysyttyäni hänen kuulumisiaan ja halattuani häntä huonona päivänä -- tosin puoli vuotta myöhemmin, siksi korttia mukana kannankin, minä olin jo halauksen unohtanut, hänelle se oli ollut hyvin tärkeää).

Niin, tätä alakuloista, jalkapohjaan pistelevien legojen, lukemattomien muuttolaatikoiden ja unohtuneiden kirppiskamppeiden päivää ilahdutti postilaatikkoon tipahtanut kaunis kirje, jota en juuri tänään osannut ollenkaan odottaa, ja iltapäivästä tuli niin paljon parempi. Kiitos Liivia!