kiitollisuuslista kasvaa

Oikeastaan ei olisi aikaa kirjoittaa tätä, olisi tyhjennettävä työpöytä, yksi lipasto, astiakaapit. En ollut aikonutkaan ehtiä tänne tämän muuttoviikon aikana, mutta tämän haluan saada ulos itsestäni, vaikka sitten vain muistutukseksi itselleni myöhempiä aikoja varten, sillä poden ajoittain huonoa omaatuntoa siitä, etten aina ole sataprosenttisesti mukana lapsen touhuissa ja leikeissä; että laitan toisinaan lapselle Postimies Paten pyörimään saadakseni hengähtää ja juoda kahvini rauhassa; että lapsellani on lopulta aika vähän leikkikavereita.

Niin, olen kirjoittanut siitä jo aiemminkin, syyllistän itseäni siitä, etten ole aina, joka hetki, täydellinen äiti. Mutta tänään en; tänään olen sataprosenttisen kiitollinen siitä, millainen olen, ja että olen löytänyt jostakin voimia hoitaa lasta kotona kaikesta huolimatta.

Tänään satuimme nimittäin leikkipuistoon yhtä aikaa Perhepäivähoitajien kanssa. Ja kylläpä siellä riittikin vilskettä ja vilinää! Kun kommentoin lapselleni, kuinka hienosti hän osasi itse kiivetä liukumäkeen, pyysi perässä tuleva isompi poika, että sanoisin niin hänellekin. Kun keinutin lastani pikkulasten keinussa, oli hetikohta vieressä toinenkin lapsi, joka pyysi päästä keinuun. Kun ei niihin hätiin muita aikuisia keinuttamassa näkynyt, nostin pojan kyytiin ja annoin vauhtia. En tiedä, olisiko niin saanut tehdä, mutta keinut olivat turvallisia ja pystyin aivan hyvin keinuttelemaan kahta lasta vierekkäisissä keinuissa yhtä aikaa. Poika kiljui onnesta. Myöhemmin sama poika oli mukana yhdessä leikistä alkaneessa tappelussa, jonka kävi lopulta lopettamassa eräs toinen äiti, joka näytti olevan puistossa kahden lapsensa kanssa. Voi mitä touhua ja tohinaa!

Ai mitäkö ne Perhepäivähoitajat tekivät? No, muutamaa poikkeustätiä lukuun ottamatta he seisoivat puiston laitamilla juoruamassa koko sen puolitoistatuntisen, jonka puistossa viihdyimme. En kuullut yhdenkään heistä kommunikoivan lapsille muuten kuin kielloin, jotka huudettiin sieltä juorupiiristä. Välillä he jättivät piirinsä paimentaakseen vähän pienempiä lapsia; yksi täti tuli hakemaan selvästi tytärtäni isomman pojan pois liukumäestä, "koska Veeti ei vielä osaa". En voinut olla ajattelematta, että jos se Perhepäivähoitajasta olisi kiinni, Veeti ei koskaan oppisikaan.

Niin, ja ne vielä Veetiä pienemmät lapset, tyttäreni ikäiset. Jos he osoittautuivat hankaliksi (eli lähtivät tutkimaan puistoa kauemmas, pois tätien jalkojen juuresta), heidät nostettiin istumaan rattaisiin. Siinä ne sitten kököttivät, kymmenen astetta lämmintä ja kova tuuli, istuivat rattaissaan hiljaa ja katselivat isompien lasten leikkejä. Mietin, että se olisi varmaan myös touhukkaan koheltajatyttäreni kohtalo mikäli hän päivähoidossa olisi, sillä hän tutkii mielellään uusia paikkoja. Ei siis keinumista, jota tyttö rakastaa. Ei liukumäkiä, joissa hän kikattaa ääneen, ja joihin hän osaa jo kiivetä itse. Ei liikuntaa ylipäätään.

Olen vieläkin aivan raivoissani, ja sen voi varmaan tästä tekstistäkin lukea. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole syyllistää äitejä, jotka vievät lapsensa hoitoon, vaan herätellä vaatimaan hoitajilta, joille maksetaan työstään palkkaa, kunnon vastinetta rahoille. Tiedän, että ellei ihmeitä tapahdu, joudun viemään omankin tyttäreni hoitoon seuraavan vuoden sisällä, joten täytynee alkaa miettiä jo nyt strategiaa kunnon hoitopaikan löytämiseksi.

Tänään olen siis kiitollinen itselleni. Siitä, että olen päättänyt hoitaa lastani kotona niin pitkään kuin mahdollista, vaikka se tarkoittaisikin köyhyysrajalla elämistä. Siitä, että olen jaksanut hoitaa lastani kotona, vaikka moni muu ei varmaan tilanteessani, ymmärrettävästi, olisi niin tehnyt. Ja siitä, että huomasin tämän tänään.

PS. Kuvat tämän kesän leikeistä meiltä kotoa.