muodonmuuttaja / shapeshifter

Miten jostakin kevyestä, vapaasti juoksevasta, auringossa pirskahtelevasta tuleekin jykevää ja raskasta. Jylhää, niin kuin tämän maan luonto, melkein pelottavaa. Ensimmäisinä kuurapäivinä se alkaa muuttua, ensin kylmyys valtaa sen pinnan, menee syvemmälle, tekee vastaanottavasta ja hennosti halaavasta arvoituksellisen ja kenties petollisen, sitten kovan kun kylmyys käy ytimiin asti.

Vesi veti meitä puoleensa. Olimme menossa vain lähikauppaan, ehkä puistoon jossa laskea mäkeä, mutta mentiinkin metsään, lasketeltiin alas sen jäästä liukkaita polkuja (lisää vettä, muotoaan muuttavaa, sopeutuvaa), ja metsän keskeltä laskeuduttiin järven rantaan, meidän järven, sen joka näkyy ikkunoista. Sitä pitkin kotiin: ei uiden, ei soutaen, ei kiitäen, hiihtäen, vaan verkalleen kävellen. Kameraa ei ollut mukana tietenkään, mitäpä sitä puistossa kameralla tekisi, piti yrittää tallentaa se huumaava tunne mieleen, ne maisemat, kun yhtäkkiä täällä Hämeen keskellä on Pohojammaan pellot. Onneksi muistin puhelimeni, ihan vähän ennen rantautumista, mutta ajoissa.

Ajattelen sitä, mistä Margaret Atwood puhui neljäkymmentä vuotta sitten kanadalaisuudesta kirjassa Survival: A Thematic Guide to Canadian Literature. Siitä, miten tuon pohjoisen kansan mieltä, mielikuvitusta, on muokannut Pohjoisen outo ja villi luonto, se kykenevä, kaikkivoipa jonka eurooppalaiset uudisasukkaat kohtasivat maahan saapuessaan, jota oli hallittava, koska ymmärtämään sitä ei kyennyt. Mietin, onkohan meidän suomalaisten psyykkeessä vähän sitä samaa, sellainen samanlainen raaka selviytymisentarve. Sellainen, joka pakottaa puolustusasemiin täällä kylmässä Pohjolassa, kun ikuinen muodonmuuttaja, luonto, lopulta kuitenkin aina hallitsee. 

Ja miten lohdullinen ajatus: lopulta luonto aina hallitsee, teimmepä mitä tahansa.

PS. Edellisessä kirjoituksessa postinkaipuiseksi ilmoittautuneet, otatteko yhteyttä!

Ohjeet löytyvät edellisen kirjoituksen kommenteista.

***

Our Sunday evening walk took us by surprise. We didn't plan on going to the lake, it just sort of happened; we emerged from the woods, and there it was, calling for us. You can't imagine the solemn silence, the mixed feelings of anxiety and exhilaration, that overtakes you when you walk on the water, on what was the water -- did it cease to be? Is it the same water, or something different altogether, when it turns into ice that is at least a meter thick?

Of course I didn't have my camera with me, we had only been intending to pop into the corner shop and maybe go sledding somewhere; but luckily, somewhere in the middle of our walk, when we had almost reached the shore again, I remembered my phone. While no photo can give justice to the feeling, to the view, or the massiveness of our frozen lake, they will help me remember this walk forever.

Wishing you a week of unforgettable experiences, both challenging and beautiful!