toimia

Viime viikolla yhtenä aamuna meillä oli kiire. Aurinko paistoi, maa oli paljastanut kaikki aarteensa: kivet joita kerätä, kepit joilla huitoa, kukat joita toimia. Mutta meillä oli määränpää, sanoin että huomenna, huomenna tullaan koko aamuksi tähän näin vaan, tutkimaan kaikkea mitä halutaan. Seuraavana päivänä satoi lunta, lapsen nenä alkoi vuotaa, lumi muuttui vedeksi. Ja seuraavanakin päivänä, lisää vain, vettä nenästä ja taivaalta, ajattelin kukkia ja korvia. Että toivottavasti vesi menee kukille, toivottavasti se ei mene korviin. Lapsi haluaa nukkua yöt minun vieressä, arvatkaa nukunko. Ja on ollut muutakin, kaikenlaista, niin että ei olla päästy katsomaan, miten kukat nyt voivat, joko ne ovat niin isoja että kannattaisi toimia. Olen ajatellut sitä aamua, sitä kiirettä. Että oliko se sittenkään todellinen.

***

One morning we were in a hurry. It was sunny, the earth had revealed all its treasures: stones to collect, sticks to wave in the air, flowers to tick. But we had a destination, I said tomorrow, tomorrow we'll come here and stay all morning and explore, study everything we want to. The next day it snowed, her nose started running, the snow turned into rain. And the next day, even more of water from the nose, from the sky, and I thought about flowers and ears. I hoped the water would reach the flowers, and that it wouldn't reach her ears. She wants to sleep against my tummy now, guess if I'm able to sleep much. And other things too, all kinds of things, so we haven't had the chance to go see if the flowers have grown enough to be ticked. I've been thinking about that morning. About the hurry, was it really real.