December, December

Se yllätti minut. Viime yönä, kun istuin inspiraation iskettyä kutomassa muiden jo nukkuessa, en uhrannut ajatustakaan sille. Ja sitten aamulla, unisena, tajusin jotenkin, että joulukalenteri täytyy nyt kaivaa lapselle esille, tänä vuonna ihan sellainen perinteinen kuvakalenteri turhan krääsän ja makean välttämiseksi. Niin, silloin minä sen siis tajusin: totta tosiaan, joulukuu, joulun odotus.

Minulle joulukuu on ollut, ja on aina, pohdiskelun paikka, ajatuksiin uppoamisen aika. On monia erityisiä päiviä, niistä se varmaan johtuu, ne herättävän tarpeen katsoa menneeseen, katsoa tulevaan, tutkia tätä hetkeä. Huominen syntymäpäiväni, ensi viikon itsenäisyyspäivä, ihan kohta jo joulu, sitten vuoden päättyminen. Tänä vuonna oman olemisen, oman tilan tarkastelua syventää se, mitä menettää; pikku hiljaa lakkaan olemasta opiskelija, jätän taakseni tuon sanan ja sen tarkoittaman statuksen, jolla olisin itseäni määrittänyt viime vuonna, kaksi vuotta sitten, viisi vuotta sitten. Tutkintotodistus tuli tänään postissa, tuli mukanaan muistot, tuli mukanaan helpotus.

Katsoa menneeseen, katsoa tulevaan: Hetki hetkeltä tulen tietoisemmaksi, varmemmaksi siitä, että meitä määrittää paitsi sosiaalinen, myös luonnollinen tai rakennettu ympäristö. Kaksi vuotta sitten lämmitimme joulukuussa vanhaa taloa puulla ja ikkunoistamme aukesi kuvien näkymät, muistan miten levolliseksi ja rauhalliseksi tunsin itseni vaikka olinkin väsynyt ja välillä niin yksin. Viime talvi kaupungin keskustassa oli ankea, nyt... En usko, että kyllästyn koskaan katselemaan tuota vettä -- tai sitä jäätä joksi se tulee -- ikkunoidemme takana. Tuntuu kodilta, tuntuu raikkaalta. Lapsi puhuu vieläkin uudesta kodista, minä puhun usein sen keskeneräisyydestä, mies puhuu jo seuraavasta muutosta, haaveilee paluusta peltojen keskelle. Minä sanon vain: anna meidän jäädä tähän siihen saakka, kunnes on pakko lähteä pois.

Tänä vuonna joulukuu yllätti minut, hiipi nurkan takaa metsien kätköistä kuin tarkkailemaan tullut tonttu, eikä meidän keskeneräisessä kodissa ole mitään valmiina, eikä minulla ole mitään valmiina. Oma joulukalenterini: tee vähän jotain joulukuista joka päivä. Ja niinpä tänä aamuna puimme päälle lämpimästi -- oli pakkasta! hurraa! -- ja kävelimme kaupungille hakemaan postista ensimmäisen tänä vuonna ostamani joululahjan sekä ostamaan kukkakaupasta muutaman oksan punaisia, muistuttamaan tulevasta. Tervetuloa, joulukuun suloinen hämärä. Jos haluat tehdä minulle kodin, tuo mukanasi lunta.

***

It took me by surprise. Last night, as I sat in our silent living room, knitting, while everyone else was already asleep, I didn't give it a thought. This morning, my mind still somewhere between dreams and reality, I realized I needed to find my daughter's advent calendar somewhere, the traditional kind with only pictures to avoid toy or chocolate overload. Yes, that's when it hit me: it's December, it's soon Christmas.

For me, December has always been, will always be, a month of reflection. It's probably because of the number of special dates in December. My birthday tomorrow, the Independence Day on the 6th, after that Christmas, and finally the end of another year. I find myself reflecting on myself, on our lives; looking into the past, the future, the moment at hand. This year, especially, as I'm slowly letting go of something that has been a part of my identity, something that has defined me for such a long time. I can no longer call myself a student, except maybe a student of life, a student of the universe -- but that gives a different meaning to this word I've been using for years to describe myself. My MA Diploma came in the mail today, bringing me memories, bringing a sense of relief.

To look into the past, the future: I grow more and more aware, as I grow older, of the effect our environment, both social and physical, has on us. On a day like this, in December two years ago, we were burning wood in a large stove to heat up our old house in the country, surrounded by the fields that you can see in the photos above. I remember feeling peaceful and calm despite being tired and sometimes lonely. Last December was one of anxiety, of stress -- we were living in the centre of this town, surrounded by blocks of flats, hearing the sirens of the fire engines passing our house day in, day out. Today, right now, the lake. I don't think I'll ever get tired of watching it; the waves, or the ice it will become in the next few months. I feel at home, I feel as fresh as the air that the wind blows in from the lake. My daughter still speaks of us living in "our new home," while O is already planning our next move; he longs to be surrounded by fields and forests once again. Me, all I'm saying is: Please, let us stay here as long as possible.

This year December took me by surprise, tip-toed quietly like an elf from somewhere behind the trees, and nothing's ready in our new home, I have nothing ready. My advent calendar: Do something Decembery every day. So this morning we dressed ourselves in warm clothes -- it was finally below zero today! -- and walked downtown, to the post office to pick up the first Christmas gift I've bought this year, and then to buy some red flowers to brighten up the days to come. Welcome, sweet darkness of December. If you want me to make you my home, please bring me some snow.