knitter's block... and how to overcome it

Tiedättekö sen tunteen, kun on liian monta rautaa tulessa? Että on aloittanut niin monta työtä, että keskeneräisiä töitä on niin paljon, ettei oikein tiedä mistä jatkaisi? Ja sitten tulee se epätoivon hetki, jolloin ei osaa tarttua mihinkään, ja tuntuu ettei koskaan pääse aloittamaan mitään uutta ihanaa kun ei koskaan saa mitään alun alkaenkaan valmiiksi, ja että kaikki ne ihanat langat vain siellä odottavat ja sormia syyhyttäisi mutta keskeneräisiä on jo ihan liikaa ja jotain tässä tarttis tehdä. Tiedättekö?

Onhan se ihan kiva, että on monta työtä kesken, että on mistä valita, voi mennä fiiliksen mukaan. Mutta kun aloin kokeilumielessä virkata mattoa (alla olevan kuvan tummanharmaa virkkuu), tuli yhtäkkiä semmoinen olo, että mikään ei koskaan valmistu. Onhan maton virkkuu mukavaa, mutta matto on kuulkaa aika iso työ sellaiselle, joka ei saa valmiiksi edes yhtä laukun olkahihnaa (alakuvan tummansininen virkkuu). Tai nuken takkia, joita alakuvassa on kaksi, jotenkin viimeistelyvaihe alkoi kai pelottaa niin että aloin sitten kutoa toistakin takkia ennen kuin sain ensimmäistäkään valmiiksi; oli siihen (teko)syitä, puuttuva valkoinen lanka esimerkiksi, oli monta luonnonvalkoista vaihtoehtoa muttei yhtään vitivalkoista, semmoista kuin aiottujen nappien pilkut.

Epätoivon paisuessa ja kutomusten tyssätessä lähes täysin (ellei lasketa kevätpuun kukkia, joita virkkaan joka ilta yhden, parhaimpina kaksi) leväytin lankakorit auki, keräsin kaikki keskeneräiset lattialle kivaksi asetelmaksi (alakuvassa) ja katsoin niitä. Ei sittenkään niin paljon, ihan mahdollistahan ne olisi saada valmiiksi. Tuo harmaa-vaaleanpunainen matto, alkutekijöissään; tuo laukun hihna, melkein jo tukikankaan ompelua vaille valmis; nuo nukenvaatteet, punaraidallinen ja vaaleanpunainen, muutaman tunnin työtä enää vaativat. Ja sitten vielä ne ajatustyötä kaipaavat: hempeäraidallinen (lapsen paita? mekko? liivi?) ja tuo vihreä tekele -- ei, se ei ole ranteenlämmitin vaan sammakko (vaan miten?).

Mutta ei sittenkään niin ylitsepääsemätöntä kuin luulin. Olisi ihan mahdollista saada jotakin valmiiksi, kun päättäisi vaan tehdä sen valmiiksi. Ehkä kysymys onkin vain valmistumisen pelosta? Siitä, ettei onnistukaan saamaan aikaan juuri sellaista, kuin ajatteli?

Ja niin minä kuulkaa tartuin puikkoihin ja aloin hommiin. Toinen nukennuttu valmistui eilen illalla, toinenkin on virkkuita ja nappeja vaille tehty. Käytin sitten lopulta muita nappeja kuin aikomiani, ja reunavirkkuistakin tuli eri väriset kuin aioin, mutta tuli melko mainiot takit. Ja tuli melko mainio fiiliskin.

PS. Kiitos ihanista kommenteistanne edellisiin ja puutarhanhoitovinkeistänne! Lupaan pitää teidät ajantasalla puutarhanhoitoon, neulomiseen ja kevätpuuhun liittyvissä asioissa, ja napata kuvan olohuoneeseen siirretystä taidenäyttelystäkin tässä jonakin päivänä!

Do you ever get that feeling that you've taken on too much work? That you have so many things, so many unfinished things, you don't know where to go from here, which to tackle next? And then, on a moment of desperation, you can't really tackle anything, because there's just too much, and you feel you'll never be able to finish any of this too much you've got, and all this lovely yarn is just waiting to be turned into something beautiful but it's not going to be done by you, because you can never finish anything, you just can't. You ever get that?

See, after Christmas, I've been suffering from that, knitting-wise. It's pretty nice to have many things on the go, so that you can pick one based on the way you feel on a particular evening. But when I started making a crochet carpet, just to see if I could do it (you can see the beginnings of it in the bottom picture, it's the dark grey one), I suddenly convinced myself there would be no way I could do it, simply because I hadn't been able to finish the strap for my daughter's bag (the dark blue one in the bottom picture), or the dolls' cardigans I've recently been working on (also to be seen in the bottom picture; I suppose I was so terrified of the finishing phase I started working on another before I actually finished the first one; there were excuses like missing yarn in the exact shade of white I wanted).

As my desperation grew, I almost stopped working with yarn (except for the crochet flowers on our spring tree, I still make one or two every evening). So one day I took out all the unfinished pieces, organized them on the floor for a photo, and had a good look at them. I mean a good, long look, first right there, on the floor, then on my computer. There really wasn't that much, actually. That grey and light pink carpet combo, how pretty, but still in its early phase; that shoulder strap, almost done and ready to be stitched onto the fabric; those dolls' cardies, the one with the red stripes almost done and the pink one pretty far along; a couple of things that still needed to be thought about, the white-green-grey striped thing (is it going to be a sweater? a dress? a vest?) and the green one which isn't going to a wrist-warmer but a frog...

Anyway, it didn't look as bad as I thought. Totally possible to finish them, if I just set to work. Maybe it was just the fear of finishing I was suffering from? Of the finished garment not turning out to be exactly as I envisioned it?

And so I set to work. One of the dolls' cardies was finished last night, and the other one is nearly there, too. I ended up using different buttons from the ones I had originally been thinking of, and also different yarn for the crochet finishing, but they look pretty good. And I feel pretty good, too.