kaikki on vinksin vonksin
Koti on meillä etupäässä minun valtakuntaani, ja säännöt on monet: Pikkunuppu nukkuu omassa sängyssään, ei meidän. Vaatteita ei kasata läjiin huonekalujen päälle, niitä varten on kaapit ja naulakot. Tavarat ylipäätään laitetaan niiden omille paikoille. Torkkupeitot viikataan käytön jälkeen sohvan tai tuolin selkänojalle.
Mutta näin tyttöjen kesken...
Rutiinit on heitetty romukoppaan, ja kaikki on sopivasti sekaisin. Tätä Atlanta Bartlett tuskin tarkoitti rennolla tyylillä kirjassaan Sisusta rennosti... Omituista kyllä, omat sotkuni eivät juurikaan haittaa minua, eivät niin kuin toisten (lue: miehen). Onneksi jälkikasvu ei osaa raportoida, mitä me olemme tyttöjen kesken touhuilleet... Vielä.
Mutta näin tyttöjen kesken...
Rutiinit on heitetty romukoppaan, ja kaikki on sopivasti sekaisin. Tätä Atlanta Bartlett tuskin tarkoitti rennolla tyylillä kirjassaan Sisusta rennosti... Omituista kyllä, omat sotkuni eivät juurikaan haittaa minua, eivät niin kuin toisten (lue: miehen). Onneksi jälkikasvu ei osaa raportoida, mitä me olemme tyttöjen kesken touhuilleet... Vielä.
Just näin! Ei ne omat sotkut, mutta ne miehen... Itse perustelen tätä sillä, että mulla on työhuone, jossa saan levitellä tavaroita ja sen oven voi tarvittaessa sulkea, mutta hänen työpöytänsä on olohuoneen nurkassa, eikä olohuoneessa lojuvat paperikasat, kitarajohdot ym. ole kivoja, jos vaikka haluaisi kutsua vieraita. Meillä ei sitten sattuneesta syystä koskaan käykään ketään...
ReplyDeleteEpäreilua ehkä huomautella toiselle ja itse elää välillä kuin pellossa. Olen kyllä monesti toivottanut hänet pöytineen tervetulleeksi työhuoneeseeni, mutta joka kerta hän on kieltäytynyt.
(Ja jos jotakin sotkua inhoan ylitsepääsemättömästi, niin noita tietokoneiden, kitaroiden, vahvistinten, stereoiden ja tulostimen johtoja, jotka ovat yhdessä jättimäisessä kasassa tuossa nurkassa.)
Voi sinua onnekasta! Et arvaakaan miten kovasti kaipaan työhuonetta, joka tällä hetkellä on meillä asuvan pikkusiskoni makuuhuoneena. Tämä johtojen sekamelska olohuoneen nurkassa tekee pahaa jokaisella vilkaisulla -- varsinkaan kun nuo johdot eivät tunnu pysyvän piilossa tämän pöydän takana, vaikka kuinka ne sinne järjestelen ja tungen.
ReplyDeleteMuusta sotkusta olen tullut siihen tulokseen, että omat sotkuni eivät minua häiritse, koska tavarani ovat kauniimpia kuin miehen. :)
Minun sotkuni ovat melkein taidetta!
ReplyDeleteIhana kuva tuo missä vauva on lehtien kanssa.
Voi kunpa meilläkin kaikki laittaisi tavarat aina paikoilleen...
ReplyDeleteKuvasi ovat niin kodikkaita!
Violet, niin minustakin välillä tuntuu -- ainakin verrattuna mieheen, jonka sotku on kiviä lattialla, likaiset housut ja tennissukista irronnutta nöyhtää (mistä miehet aina löytävätkin nöyhtäsukkia?!).
ReplyDeleteLeena, ei ne meilläkään tahdo paikoilleen mennä, paitsi nalkuttamalla, mitä inhoan. Sotku on kodikasta ja leppoisaa, täytyy myöntää! :)
Olen todennut, että en edes rekisteröi asiaa, jos kuljetan omia kasautuneita tavaroitani paikoilleen. Perheemme kolmen muun jäsenen tavararahti sen sijaan aiheuttaa kokoaikaisen napinan mielenpohjalle.Yksi kolmea vastaan olen kuitenkin aina häviöllä siisteyspyrkimyksissäni.
ReplyDeleteMerruli, tiedän tunteen (olen suurehkosta perheestä). Mies väittää arvostavansa sitä, että pidän yleensä siisteyttä yllä (hänen kodissaan näin ei ole tehty). Toivottavasti arvostus on sitä luokkaa, ettei meillä tule tuollaista monta vastaan yksi -tilannetta, jossa isi on tietysti se kiva.
ReplyDeleteLuulen, että Atlanta Bartlett olisi ihmeissään, kuinka kaunista sotkusi on. Hauska ajatus, että oma sotku on kauniimpaa kuin miehen :) koska niinhän se juuri on meilläkin minun mielestäni...
ReplyDeleteJaa, tiedä sotkun kauneudesta, mutta kyllä se jossain vaiheessa alkoi harmittaa -- sitten siivottiin koko talo!
ReplyDelete