tyttöjä ja poikia kasvattamassa
Teimme mieheni kanssa tiettyjä periaatepäätöksiä, kun saimme tietää odottavamme lasta. Hankkisimme mahdollisimman pitkälti kaiken käytettynä (ja näin kävikin, suuremmista ostoksista ainoastaan sitteri on ostettu uutena, muuten saimme tai löysimme tavarat tuttavien kätköistä).
Emme myöskään tietoisesti kasvattaisi lasta massakulutukseen täyttämällä kaappeja ja lelulaatikoita kaiken maailman disneyllä, muumeilla ja muilla teeveestä tutuilla. Esimerkiksi A.A. Milnen Nalle Puh on ihana hahmo, mutta nykyään Disneyn huolellisesti tuotteistama. Samoin on käynyt Tove Janssonin iki-ihanille Muumeille.
Kun selvisi, että odotamme tyttöä, päätimme olla täyttämättä vaatekaappeja tai -laatikoita vaaleanpunaisilla unelmilla. Ostin ja sain paljon käytettyjä vaatteita ystäviltäni, niin poikien kuin tyttöjen vanhemmilta. Ilahduin suuresti äitiyspakkauksesta, jonka vaatteet olivat pääosin valkoisia tai vaaleasävyisiä, maustettuna ruskealla, oranssilla, vihreällä ja keltaisella. Ne harvat vaatteet, joita ostimme uutena, olivat laadukkaita suomalaisia, sukupuolineutraaleja käyttövaatteita.
Sitten alkoi tulla lahjoja.
Miehen pikkusiskon vanha pinnasänky löytyi varastohallista, monille sitä oli kuulemma tarjottu, mutta ei ollut kelvannut. Pienellä jynssäyksellä ja ruuvien kiristyksellä se oli kuin uusi. Pupu-pinnasuojus ja saman sarjan katos ostettu käytettynä ystävältäni. Vaaleanpunainen nallelakanasetti, lahja äidiltäni. Pinkki helisevä tilkkupallo on lahja, jonka tekemistä ystäväni lykkäsi niin kauan, että suostuin kertomaan, onko tulossa tyttö vai poika (väri piti saada kohdilleen). Disneyn Nalle Puh, ensimmäinen lelulahja. Hyttysverkkona toimii vanha verho.
Kuvien vaatteet kaikki lahjoja. Keltaisella aurinkoviltillä köllin minäkin 1970-luvulla.
Muun muassa nämä ihanuudet ovat jo jääneet pieniksi; osa niistä ehti olla päällä vain kerran. Jossain vaiheessa sorruin vähän itsekin, siitä todisteena vasemman laidan oranssiin vivahtava kietaisubody, vaaleanpunaiset college-housut ja violetteja & pinkkejä kuvioita toistava potkupuku. Kaikki muut vaatteet lahjoja.
Kuulostan ehkä epäkiitolliselta, mutta sitä en ole. Kaikki tytön saamat lahjat on otettu kyselemättä käyttöön, ja osa varmasti säilytetään muistonakin. Mutta turha on väittää, etteikö tyttöjä jo pienestä pitäen alettaisi ainakin jossain määrin kasvattaa tytöiksi, kilteiksi pikkuprinsessoiksi, tai toisaalta sekä tyttöjä että poikia tuotemerkkitietoisiksi kuluttajiksi.
Odotusaikana lasten (vai lapsiin?) kuluttamiseen ja lastentuotteiden mainontaan alkoi kiinnittää enemmän huomiota, ja nähtyäni tv:stä ykkösdokumentin Lasten markkinat (tuli eilen uusintana) innostuin lukemaan myös pitkään kirjahyllyssä lojuneen Alissa Quartin kirjan Brändätyt. Vaikka lapsiin kohdistuva markkinointi ei meillä olekaan yhtä aggressiivista kuin Jenkeissä (osittain siksi, että sitä säädellään), vanhempien on kyllä syytä kiinnittää siihen huomiota.
Kulutustottumuksia varmasti omaksutaan niin hoitopaikoilla, koulussa kuin kavereiltakin. Mutta pääasiassa kotona: vanhemmilta ja telkkarista. Se, miten paljon jälkimmäinen vaikuttaa lapsen haaveisiin, toiveisiin ja minä-kuvaan lienee paljolti vanhemmista kiinni; kuten eräs ystäväni sanoi, "They can easily watch tv for hours, if you let them."
Mainosten värimaailma, vaihtuvat kuvat ym. on suunniteltu niin, että pienenkin lapsen mielenkiinto kohdistuu ruutuun. Mutta mainoksia välttelemällä ei siltikään onnistu välttämään tuotemerkkikoukkua: Monet (ulkomaiset) lastenohjelmat ja -elokuvat ovat itse asiassa pidennettyjä tuotemainoksia.
Meillä ei todellakaan ole kiire tv:n ihmemaailmaan, sillä en oikein usko, että neiti keksii haluta mikkihiirentaikataloa tai muumimammanposliiniastiasettiä mainoksia tai lastenohjelmia näkemättä. (Huomaan jo nyt, että jos tv on päällä, erityisesti mainosten vilinä ja värit vetävät kolmikuukautisen silmät puoleensa. Ratkaisu? Telkkari kiinni. Voi sitä katsoa sittenkin, kun tyttö nukkuu.)
Huh, mikä purkaus! Mutta näistä asioista on tärkeä puhua, sillä kaikki vanhemmat eivät kiinnitä asiaan itse huomiota. Markkinamaailmaa on turha vaatia vastuulle, eikä asennoituminen tyttöihin, poikiin ja lasten tarpeisiin sekä kuluttamiseen muutu kuin itse niitä muuttamalla.
Ja siksi toisekseen, vaippavalinta (kesto vai kertakäyttö) ei ole pienen lapsen vanhempien ainoa mahdollinen ympäristöteko. Ajatus, että omalle kullanmurulle pitäisi ostaa uutena ihan kaikki, tuntuu minusta hullulta. Ei vauva tiedä, nukkuuko se käytetyssä vai uudessa sängyssä -- mutta äidin ja isän sylin, äänen, huolenpidon ja rakkauden se huomaa kyllä.
(Tämänhetkinen lempilelu on äidiltä peritty Aarikan puuhelistin. Siitä lähtee kiva ääni kun sitä heiluttaa, mutta kovin hyvältä se ei maistu. Kuvan retrobaby-body on oma ostokseni.)
Emme myöskään tietoisesti kasvattaisi lasta massakulutukseen täyttämällä kaappeja ja lelulaatikoita kaiken maailman disneyllä, muumeilla ja muilla teeveestä tutuilla. Esimerkiksi A.A. Milnen Nalle Puh on ihana hahmo, mutta nykyään Disneyn huolellisesti tuotteistama. Samoin on käynyt Tove Janssonin iki-ihanille Muumeille.
Kun selvisi, että odotamme tyttöä, päätimme olla täyttämättä vaatekaappeja tai -laatikoita vaaleanpunaisilla unelmilla. Ostin ja sain paljon käytettyjä vaatteita ystäviltäni, niin poikien kuin tyttöjen vanhemmilta. Ilahduin suuresti äitiyspakkauksesta, jonka vaatteet olivat pääosin valkoisia tai vaaleasävyisiä, maustettuna ruskealla, oranssilla, vihreällä ja keltaisella. Ne harvat vaatteet, joita ostimme uutena, olivat laadukkaita suomalaisia, sukupuolineutraaleja käyttövaatteita.
Sitten alkoi tulla lahjoja.
Miehen pikkusiskon vanha pinnasänky löytyi varastohallista, monille sitä oli kuulemma tarjottu, mutta ei ollut kelvannut. Pienellä jynssäyksellä ja ruuvien kiristyksellä se oli kuin uusi. Pupu-pinnasuojus ja saman sarjan katos ostettu käytettynä ystävältäni. Vaaleanpunainen nallelakanasetti, lahja äidiltäni. Pinkki helisevä tilkkupallo on lahja, jonka tekemistä ystäväni lykkäsi niin kauan, että suostuin kertomaan, onko tulossa tyttö vai poika (väri piti saada kohdilleen). Disneyn Nalle Puh, ensimmäinen lelulahja. Hyttysverkkona toimii vanha verho.
Kuvien vaatteet kaikki lahjoja. Keltaisella aurinkoviltillä köllin minäkin 1970-luvulla.
Muun muassa nämä ihanuudet ovat jo jääneet pieniksi; osa niistä ehti olla päällä vain kerran. Jossain vaiheessa sorruin vähän itsekin, siitä todisteena vasemman laidan oranssiin vivahtava kietaisubody, vaaleanpunaiset college-housut ja violetteja & pinkkejä kuvioita toistava potkupuku. Kaikki muut vaatteet lahjoja.Kuulostan ehkä epäkiitolliselta, mutta sitä en ole. Kaikki tytön saamat lahjat on otettu kyselemättä käyttöön, ja osa varmasti säilytetään muistonakin. Mutta turha on väittää, etteikö tyttöjä jo pienestä pitäen alettaisi ainakin jossain määrin kasvattaa tytöiksi, kilteiksi pikkuprinsessoiksi, tai toisaalta sekä tyttöjä että poikia tuotemerkkitietoisiksi kuluttajiksi.
Odotusaikana lasten (vai lapsiin?) kuluttamiseen ja lastentuotteiden mainontaan alkoi kiinnittää enemmän huomiota, ja nähtyäni tv:stä ykkösdokumentin Lasten markkinat (tuli eilen uusintana) innostuin lukemaan myös pitkään kirjahyllyssä lojuneen Alissa Quartin kirjan Brändätyt. Vaikka lapsiin kohdistuva markkinointi ei meillä olekaan yhtä aggressiivista kuin Jenkeissä (osittain siksi, että sitä säädellään), vanhempien on kyllä syytä kiinnittää siihen huomiota.
Kulutustottumuksia varmasti omaksutaan niin hoitopaikoilla, koulussa kuin kavereiltakin. Mutta pääasiassa kotona: vanhemmilta ja telkkarista. Se, miten paljon jälkimmäinen vaikuttaa lapsen haaveisiin, toiveisiin ja minä-kuvaan lienee paljolti vanhemmista kiinni; kuten eräs ystäväni sanoi, "They can easily watch tv for hours, if you let them."
Mainosten värimaailma, vaihtuvat kuvat ym. on suunniteltu niin, että pienenkin lapsen mielenkiinto kohdistuu ruutuun. Mutta mainoksia välttelemällä ei siltikään onnistu välttämään tuotemerkkikoukkua: Monet (ulkomaiset) lastenohjelmat ja -elokuvat ovat itse asiassa pidennettyjä tuotemainoksia.
Meillä ei todellakaan ole kiire tv:n ihmemaailmaan, sillä en oikein usko, että neiti keksii haluta mikkihiirentaikataloa tai muumimammanposliiniastiasettiä mainoksia tai lastenohjelmia näkemättä. (Huomaan jo nyt, että jos tv on päällä, erityisesti mainosten vilinä ja värit vetävät kolmikuukautisen silmät puoleensa. Ratkaisu? Telkkari kiinni. Voi sitä katsoa sittenkin, kun tyttö nukkuu.)
Huh, mikä purkaus! Mutta näistä asioista on tärkeä puhua, sillä kaikki vanhemmat eivät kiinnitä asiaan itse huomiota. Markkinamaailmaa on turha vaatia vastuulle, eikä asennoituminen tyttöihin, poikiin ja lasten tarpeisiin sekä kuluttamiseen muutu kuin itse niitä muuttamalla.
Ja siksi toisekseen, vaippavalinta (kesto vai kertakäyttö) ei ole pienen lapsen vanhempien ainoa mahdollinen ympäristöteko. Ajatus, että omalle kullanmurulle pitäisi ostaa uutena ihan kaikki, tuntuu minusta hullulta. Ei vauva tiedä, nukkuuko se käytetyssä vai uudessa sängyssä -- mutta äidin ja isän sylin, äänen, huolenpidon ja rakkauden se huomaa kyllä.
(Tämänhetkinen lempilelu on äidiltä peritty Aarikan puuhelistin. Siitä lähtee kiva ääni kun sitä heiluttaa, mutta kovin hyvältä se ei maistu. Kuvan retrobaby-body on oma ostokseni.)
Kummasti on meidänkin taloon tiensä löytäneet Disney-prinsessat, lukematon määrä vaaleanpunaisen ja pinkin sävyjä ja viimeisimpänä kauhistuksena pari Bratzia. Omaa syytä ovat lähinnä punavoittoiset vaatteet siitä lähtien, kun esikoinen niitä alkoi suosia ja suostumus tilata Prinsessa-lehti. TV2:n lastenohjelmat (meillä ehdoton max 1h/pv)ovat siitä hyviä, että mainoksia ei ole, mutta jokaista mainostajaa tehokkaampi on ollut päiväkodin aloitus. Päiväkodin vaikutuksesta tytöt ovat alkaneet kaivata Hello Kitty-varusteita, muumijuttuja ja Bratzejä. Mummot ja muu suku on saatu aika hyvin aisoihin lahjojenostossa ja niitä koskevassa linjassa, mutta etäisempien tuomia lahjoja ei oikein voi rajoittaa. Materiavirrat lapsien(i) ympärillä kauhistuttavat -onneksi vielä käy käytetty, kierrätetty ja itsetehty. Sekin aika voi olla edessä, että nekin ovat yäk ja blääh.
ReplyDeleteMerruli, varmastikin niihin vanhempiin, jotka nämä asiat tiedostavat ja haluavat omalta osaltaan asioihin vaikuttaa -- kuten vaikkapa sinä tai minä -- suurimmat paineet alkavatkin kohdistua päiväkoti- ja kouluiässä. Niissä nimittäin on aina niitä lapsia, joiden vanhemmat eivät tiedosta sitä, miten varhain alamme lastemme kulutuskäyttäytymistä ja minä-kuvaa tuotemerkeillä, prinsessoilla ja sen sellaisilla muokata, tai sitten eivät vain välitä asiasta. Hämmentävää kyllä, tuntuu, että päiväkodit ja koulut ovat enimmäkseen pullollaan juuri näitä lapsia.
ReplyDeleteKun sitten muistaa itse, miten omina kouluaikoina -- ja nykyäänkin, näin sitä päivittäin työssäni -- ns. "erilaisia" lapsia, niitä joiden vanhemmat ovat vähän tällaisia "hippejä", kiusataan, niin paineet mukautua massakulttuuriin ovat vanhemmilla valtavat. On vaikea kieltää pyytävältä lapselta, kun tietää mahdolliset seuraukset.
Juuri tästä syystä asiasta mielestäni pitääkin puhua: jotta koulut ja päiväkodit täyttyisivät lapsista, joiden vanhemmat eivät halua lastensa kasvavan disneyn, hellokittyn, bratzien ja barbien maailmaan ja sitä myötä tulevaisuuden "pissiksiksi" tai "fruittareiksi", joille tärkeintä on se, mitä on päällä -- ei pään sisällä.
Niin totta! Tunnen itseni usein nipoksi ja jämähtäneeki, kun mies ei näe asiaa ihan näin. Kompromisseja täytyy toki tehdä, ja ihailenkin sitä miten olet lahjoihin suhtaunut, mutta silti mietin välillä olenko liian mustavalkoinen asian suhteen. Jos tyttö sattuu pitämään Hello Kittystä ja ilahtuu näistä tuotteista, eikö kaikki ole hyvin ja lapsi saa hyviä muistoja? En tiedä, minä ainakin näen jokaisen Hello Kittyn kohdalla punaista ja kuulen sisimmässäni sanan "brändätty". Onneksi tähän asti on kelvannut kaikki mitä olen kirppikseltä tai itse tehden antanut.
ReplyDeleteMeillä ei vielä ole lapsia mutta ajatukset tunnen erittäin paljon omaksi, olet niin oikeassa! Lapset ehtivät monia tavaroita käyttämään vain hetken pienen kasvaessaan, hyvä kun ne pystyy uusiokäyttämään uudelleen, tottakai itsekin muistan lapsuudesta että ihanaa oli myös kun jokin ihana mekko oli vain oma eikä siskon vanha, mutta tätä ei kyllä tarvinnut noudattaa kuin muutamassa lelussa niin ilo oli riittävä. Nyt ne parhaimmat aarteet kyllä ovat ne kaikkein vanhimmat puulelut ja kulahtaneet potkuhousut, eivät ne kaupasta tuodut muoviset my little ponyt.
ReplyDeleteVillilintu: Samaa minäkin olen miettinyt, että ajattelenko asiaa nyt liian "tiukasti"; eikö tärkeämpää olisi se, mikä lasta ilahduttaa. Mutta toisaalta, oma lapsuuteni oli kyllä ihan onnellinen, vaikka en saanutkaan kaikkia niitä muotivillityksiä, joita koulukavereilla oli (hetken se vain harmitti)!
ReplyDeleteParolan asema: Meillä on vasta yksi lapsi, ja ihan pieni vielä, mutta kyllä minulla on tarkoitus käytettyihin vaatteisiin ym. hänet totuttaa. Tosin ehkä se ei tunnukaan niin pahalta, kun ne ovat kuitenkin itselle uusia, eivät siskon vanhoja... Samoin muuten on vanhojen tavaroiden suhteen täällä: my little ponyt ja sen sellaiset on äiti vienyt kaapeista kierrätykseen jo ajat sitten, mutta ihana uniikki vanha mollamaija, tuo kuvan puuhelistin ja monta muuta "erikoista" on säilytetty.
Muuten, tuo kirppis-/käytetty vaate-asia on kyllä jännä! En ymmärrä mistä jotkut lapset keksivät niitä vastustaa. Itselläni oli opiskeluaikoina ystävä, jonka tarhaikäinen ei missään nimessä kelpuuttanut kirppisvaatteita päälleen -- mutta joutui niitä pitämään tietämättään :)
Minäkin katsoin tuon kyseisen ohjelman. On aika hirveää miten paljon tv vaikuttaa lapsiin ja nuoriin (ei niin ettenkö itsekin vielä olisi sellainen). Tuntuu hassulta, että tuollaista tehdään... Sehän voi ihan pilata hienon ihmisen!
ReplyDeleteNoista kuvista kyllä tuli ihan vauvakuume... Teillä on kyllä ihastuttava vauva!
L, minäkin tosiaan järkytyin, erityisesti niistä markkinointitutkimuksista, joita tehdään lastenkutsuilla. Hirveää! Onneksi Suomessa ei sentään taideta vielä olla noin pitkällä (eikä toivottavasti mennäkään). Mutta tv:n vaikutus on kieltämättä suurempi kuin moni vanhempi ehkä huomaa ajatellakaan. Hienoa, että sinä tiedostat asian -- vielä se joskus vauvojen aikakin koittaa! :)
ReplyDelete