puoliksi tyhjä

Joinakin aamuina olen niitä ihmisiä, joiden lasi on puoliksi tyhjä. Olo on kuihtunut jo herätessä, mielessä pyörivät edellisen päivän sanat ja teot tai yölliset unet. Ainoa houkutteleva asia on sänky, ihanan pehmoiset, kutsuvat tyynyt ja viltit -- niin lähellä, mutta niin saavuttamattomissa. Kun kahvikaan ei auta asiaan, sitä on valmis veikkaamaan, että päivä on tuhoon tuomittu.

Ja tosiaan: Voi kauhistus, koko talohan on ihan sekaisin! Miten keskeneräisiä asioita voikin olla näin paljon? Miksi juuri minun pitäisi tehdä ruokaa? Hyi kuinka kuuma ulkona onkaan! Miksei päiväkahvivieras keksi itse puhuttavaa? Ahdistaa.

Sitten vielä muistaa, kuinka juuri eilen pikkuiselle sanottiin "koskahan se äiti ehtii saada noita sinun kuvia paperille". Herää kapina: Pitääkö äidin ehtiä? Miksei isän? Epäreilua!

Mies tulee töistä, ottaa lapsen, laittaa minut päiväunille. Herättyäni kiukuttelen vielä vähän, kuin pahainen kakara. Sillä välin on satanut. Tyynesti mies laittaa lapsen vaunuun, ottaa kädestä ja vie pihalle. Ovella vastaan virtaa raikas kesäsateen tuoksu. Kävelyn jälkeen kotona lasillinen makeaa mansikka-raparperimehua; puhdistun loppuun.

Ja kannuun jääkin vielä.