ikiliikkuja se on

Kamera, jolla ennen kuvasin kaikkea ja kaiken tännekin laittamani, muutti siskoni mukana pois noin kuukausi sitten. Siis pysyvästi. Se ei ole enää tulossa takaisin.

Sijaisena toimii kiireessä jostakin Oulun korkeudelta ostettu digipokkari; olimme matkalla ystävien häihin Kuusamoon, eikä kameraa ollut. Hääparin kamerakin oli unohtunut kotiin Pohojos-Pohojammaalle. Siispä: kamera, äkkiä!

Mutta digipokkari on toivoton! Kaikki kuvat ovat jotenkin tärähtäneitä, paitsi jos salama on päällä, jolloin ne ovat ihan kummallisen värisiä. (Asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että minäkin olen vähän toivoton.) Ei siinä mitään, jos ottaisin kuvia vain tänne blogiin, vaikka eihän tännekään ole mukava huonoja kuvia laittaa. Haluaisin kuitenkin ikuistaa pienen touhottajamme vaiheita, jotta kuvia saisi sitten hänen kanssaan yhdessä myöhemmin katsella ja kertoa niistä tarinoita. En luota omaan muistiini, en usko, että osaan tarinoida hänelle hänen lapsuudestaan ilman kuvien tukea.

Mutta tuo neiti on semmoinen vouhake, ettei kuvista tule mitään. Tuota jatkuvaa liikettä ovat päivitelleet niin vauvoista ymmärtävät vieraat kuin neuvolan lastenlääkärikin. Viisikuukautisena tyttö jo vipeltää pitkin lattioita, ja ehtii milloin minkäkinlaiseen pinteeseen kun silmä hiukan välttää. Aina kun räpsähtää, tyttö heiluu kuin heinäseiväs!

Suunnittelen soittavani veljelleni. Veli on siitä hyvä keksintö, että se tietää musiikkivehkeistä ja kameroista kaikkea sellaista, mistä itse ei tiedä hölkäsenpöläystä. En ole vielä soittanut, mutta olen kuvitellut keskustelun mielessäni monta kertaa:

"Moikka! Kuule, tarvisin sun apua, kun mun tarvis saada joku hyvä kamera. Sellainen, jolla saa hyviä kuvia, ja jossa on paljon pieniä nappeja joita voi painaa ja katsoa, mitä sitten tapahtuu."
"Jaahas. No paljo sulla on rahaa?"
"Ei yhtään."
"No, suosittelen ihan ensimmäiseksi lottovoittoa."

Sitä odotellessa.