talo Irlannissa

Olen alkanut nähdä irlantilaisia unia. Sumuisia nummia, vanhoja kiviaitoja, loputtomasti lampaita, vellova meri, punakoita lystinnäköisiä vanhoja herroja puhumassa käsittämätöntä murretta tumman oluttuopin ääressä pienessä paikallispubissa, kiemurtelevia pikkuteitä, valkoisia taloja turvekattoineen.

Syynä tähän on Hanna Tuurin kirja Irlantilainen aamiainen, jota olen ahminut aamupalalla, välipalalla, iltapalalla ja (etupäässä) juuri ennen nukahtamista iltaisin. Tuurin kuvaus Irlannista on juuri sellainen, millaiseksi olen maan kuvitellutkin: vihreä, sumuinen, leppoisa, maanläheinen.

En ole koskaan käynyt Irlannissa, joten unikuvieni todenperäisyydestä en tiedä. Aamiainen on vielä maistamatta, enkä onnistu sitä edes kuvittelemaan, vaikka Tuuri sen varsin tarkasti kuvaakin -- tiedän kokemuksesta, että ruoka Brittein saarilla saattaa ylittää villeimmätkin kuvitelmat. (Toisaalta se voi osoittautua iloiseksi yllätykseksikin; ainakaan toad-in-a-holen ei nimen perusteella pitäisi maistua kovin hyvältä, vai mitä?)

Siinä missä toiset haaveilevat lämpimistä kesäpäivistä Etelä-Ranskassa tai Italian Toscanassa, minä haaveilen syksystä Irlannissa; vuokratalosta jonkin pikkukylän laitamilla, keskellä nummia ja yhtäkkiä mereen putoavia kallion kielekkeitä. Reissu on jäänyt tekemättä, lomien sovittaminen yhteen on ollut vaikeaa.

Kun en nyt lähemmäksi pääse, kiitän mielessäni Hanna Tuuria hauskasta kirjasta, ja veljeäni ihanista, ihanista kuvista, joiden avulla pääsen edes mielikuvamatkalle.

Ja Irlanti, kyllä mekin vielä tullaan. Aivan varmasti.