tie valoon
Välillä inhoan aikaisia aamuja lapsen kanssa, ikuinen aamu-uninen. Kun olin töissä, aamut olivat omaa aikaani. Heräsin pari tuntia ennen lähtöä, join kahvia, luin lehtiä, katsoin uutiset. Nautin aamujeni hitaudesta, rauhasta.
Nyt pitäisi puoli seitsemältä olla valmiina toimiin. Poden huonoa omatuntoa siitä, että aamunkankeana vaihdan vaipat hiljaisuuden vallitessa, lapselle puhumatta; että lapsen leikkiessä lattialla tarjoan uutta lelua hänen kyllästyttyään edelliseen sen sijaan että puuhailisin hänen kanssaan; että sanon: äiti juo nyt kahvia. En aina, mutta useimpina aamuina.
Mutta sitten ensimmäinen pikku-uni, kahdeksan kieppeillä. Kirpeät syysaamut, nouseva aurinko, jalkojen alla rahisevat koivun- ja vaahteranlehdet tulisine väreineen, linnut, töihinsä kiirehtivät ihmiset, naapuruston ihanat vanhat talot, maasta vielä viimeisillä voimillaan ponnistavat kukat, lapsen kujerrus vienolla äänellä vaunussa juuri ennen nukahtamista. Nämä kaikki tekevät aamuista nousemisen arvoisia.
Ja miten kiitollinen minä, myrskyjä rakastava syysmelankolikko, olen tänä syksynä ollut tästä valosta, auringosta! Se tuo aamuihini sellaista kirkkautta, joka tuntuu sisällä asti.
Aurinkoisia syysaamuja kaikille!
Kuule, elä sure. Sellaisia me äidit ollaan, vähän aamuäreitä joskus, josku pirtsakampia. Ei se lasta tuhoa, kun hän tietää, että se ei johdu hänestä.
ReplyDeleteKuulun myös sarjaan aamu-uniset ja tiedän tunteesi. Vaikka aina ei jaksa olla heti aamusta niin iloinen, niin silti oltan pikkuisen syliin ja rutistan. Tietää, että kumpikin meistä kaipais vielä unta, tietää, että rakastan.
Valoisia aamuja toivottelen.
MariaK, mukava kuulla, että muillakin on samoja tunteita ja kokemuksia. Monesti tuntuu, että lapsekkaat ystäväni ovat olleet vauva-aikoinakin superäitejä, joiden elämä vauvan kanssa on ollut suorastaan ruusuilla tanssimista -- tai sitten aika kultaa muistot.
ReplyDeleteNiin minäkin teen, otan syliin ja halaan, suukotan. Väsyneenäkään ei unohda, miten ihana se oma pikkuinen on.