minä sydän neuleet

Inhosin koulussa kutomista. Käsityö oli ainoa kouluaine, jossa olin huono, eivätkä välttävät arvosanat kudelma-yrityksistä juurikaan innostaneet yrittämään lisää. Kenties käsien motoriikka oli vielä hiukan kehittymätöntä, tai sitten kyse oli vain harjoituksen puutteesta. Nekin hetket, jotka pakotettuna käytti pakollisten lapasten vääntämiseen jotta ne olisivat arvosteluun mennessä valmiit, olisi mieluummin käyttänyt piirrellen mahdollisimman pulleita, vähän muotopuolia sydämiä aina sen pojan nimen viereen, josta kulloinkin kuului tykätä. Lapaset (ylimmässä kuvassa) sentään sain valmiiksi, toisin kuin paras ystäväni, jonka lapasenaluista tulikin söpöt pötkyläiset nallet.

Nyt olen innostunut neulomisen alkeista uudelleen. Kiitos siitä kuuluu bloggaajille (kuten Riikalle, Hannalle ja Liivialle) joiden neuletöitä, lankoja ja värejä olen ihastellut ihastelemasta päästyäni. Kirjasta lukien opettelen uudestaan luomaan silmukoita, vaihtamaan väriä, pelastamaan karanneita. Lämpöhuivi valmistuu yhtäkkiä melkeinpä raidan päivävauhtia.

Ehkä se on tämä syksy. Kun lehdet pullistelevat jokasyksyiseen tapaan neulemuotia. Ja kun sääkin on jo sellainen, että aamulla tarvitsee jo lapaset ja lämpimän takin ulos mennessään, ja sisälläkin pitää ensimmäiseksi herättyään sytyttää takkatuli ja vääntää sähköpatterit päälle. Leveä huivi harteilla tuntuu tuikitarpeelliselta.

Mutta on siinä jotain muutakin. Kutominenhan on rentouttavaa! Sen tajusin eilen illalla, kyyhöttäessäni kynttilöillä valaistussa olohuoneessa viltin alla kaulahuivintekeleeni kanssa ihmetellen kaiuttimista joka suuntaan pulppuilevaa The Mars Voltaa, jota en ollut kuunnellut vuosiin. Kerrankin tv ei ollut päällä; ei ollut ollut koko iltana.

Haaveissa siintää kuva itseneulotusta paksusta turvaneuleesta, joka täydentäisi tuota neuletakkien, erävillapaitojen ja äitini kutomien palmikkoneuleiden talvitarpeellista valikoimaa. Siitä, jota ei raaskisi laittaa kesäteloille kaapin perälle ollenkaan.

Mutta alkeet ensin.