äidin tyttö

 

Vieraat sanovat aina minun olevan äitini näköinen, en osaa arvioida itse, ehkä olenkin, äitini on nuorena ollut niin kaunis tyttö, hääkuvissa ruusut hiuksissaan lumoava. Luonteeltani ja pinttymiltäni olen kyllä hänen tyttönsä, molemmat olemme lyhytpinnaisia tunteidemme patoajia, järjestelmällisiä sillä tavalla joka ajaa muut samaan katon alle eksyneet hulluuteen.

Eilen vanhempani tulivat kylään, tänä aamuna ajattelin että on varmaan vaikea katsoa itseään peiliin, huomata että toruu toista semmoisesta mitä on itse tehnyt koko elämän, mistä on aina joutunut torutuksi, ojennetuksi. Kaksitoista tuntia se kesti (ja niistä kahdeksan nukuttiin), että se ensimmäinen ja ihan odotettu (sillä en muista tapaamiskertaa jolla hän ei sitä olisi jossain välissä sanonut) "pitäisiköhän sun olla vähän [kiltimpi, kiitollisempi, hiljempaa, kauniimpi, fiksumpi...] ettei käy niin että se [mies] tekee Elmerit ja lähtee kävelemään" tuli. En jaksa enää edes välittää, ajattelin vain että pata kattilaa soimaa.

Millainenhan minun tytöstäni tulee? Minun kuvani, vai isänsä, vai oma itsensä? Ajattelen aina, että jälkimmäiseen pitäisi pyrkiä; oman tempperamentin säilymiseen, itseluottamukseen, itsetuntemukseen, vahvaan minuuteen.

(Oletteko muuten huomanneet, että kirjakaupoista ei juuri löydy Näin kasvatat vahvan tytön -tyyppisiä kirjoja, poikia koskevia kyllä? Ajatellaanko edelleen, että tytöt, ne nyt vaan tulee siinä sivussa? Ja ettei ne tarvi itseluottamusta tai vahvuutta?)