leikkimökki ja moni muu

En luokittelisi itseäni puutarhaihmiseksi, mutta en kyllä betoni-ihmiseksikään. Ajattelen, että eniten kaipaan varmaankin omaa pihaa, sitä että voi huoletta katkaista syreenistä oksan tai pari maljakkoon, poimia villiintyneet kesäkukat juhannukseksi keittiön pöydälle, kerätä rikkaruohot salaattiin portaiden pielestä. Että voi juoda aamukahvinsa kuistilla lintuja kuunnellen, välittämättä siitä onko hiukset hyvin tai vaatteet nurinkurin päällä, kävellä sitten kasteisella nurmella ja tuntea kostea multa varpaidensa alla. Että saa sen ilon, kun huomaa ensimmäisen kukan omenapuussa tai näkee voikukkapellon muuttuvan muutamassa yössä apilapelloksi, ja voi sanoa: pitäisi taas leikata ruoho, tekisitkö sinä sen? Ja elää siinä vastaleikatun ruohon tuoksussa loppupäivän. Että voi rakentaa sinne tänne salaisia piilopaikkoja joista kukaan ei tiedä, lapsen leikkipaikkoja, majoja, kulkea ihan ikiomia polkuja.

***

Kun Frances Mayes (Toscanan auringon alla) sanoo näin:

"Siitä lähtien kun aloin viettää kesäni Cortonassa olen ollut ihmeissäni ja iloissani siitä miten kotoiseksi oloni tunnen. Eikä vain että tuntisin oloni kotoiseksi vaan on kuin olisin palannut alkuperäiseen tietoon kodista.

Sade piiskaa rypäleitä. Luonto: mikä on kypsää, huuhtooko vesi koko kujan pois, milloin perunat nostetaan, paljonko ojassa on vettä? Yhteydet varhaisiin vuosiin löytyvät. ... Nämä ylitsevuotavat päivätkö sen tekevät? Näen unta että äiti huuhtoo minun hiukseni vadillisella sadevettä.

Makea aika, ylenpalttiset päivät, ylösnousu aamunkoitteessa. ... Olla täysin valveilla kun taivas värittyy ruusuraitaisen korallin punaiseksi ja usvaharsoja ajelehtii poikki laakson ja villit kanarialinnut livertävät. Ennen Georgiassa isä ja minä nousimme aina auringon noustessa ja menimme rannalle kävelemään. Kotona San Fransiscossa herätyskello herättää minut aamulla seitsemältä, tai koulukuljetus joka tööttää merkiksi alakerran tytölle, tai kierrätyslasin keräysauton sirpaleputouksen helinä. Minä rakastan kaupunkia, enkä koskaan ole tuntenut niissä oloani kotoisaksi.

Kun tulin isommaksi omaksuin Etelän päähänpinttymän paikoista, ja paikka voi olla minulle eräällä tavalla oman itseni jatke. Jos olen punasavea ja mustaa jokivettä ja valkoista hiekkaa ja sammalta, se tuntuu minusta täysin luonnolliselta.

Lähikosketus. Se tunne kun koskettaa maata niin kuin Eeva kosketti ennen kuin mikään erotti häntä siitä", tiedän tismalleen mitä kirjoittaja tarkoittaa. Ajattelen viimeistä lausetta lämmöllä kun makaan tuulisen rannan hiekalla, se saattaa olla kosteaa, ehkä, en huomaa sitä, olen hiekkaa.

***

Mutta kirjoittaessani noita lauseita ylös muistikirjaani muistaakseni ne istuin äitini keittiön pöydän ääressä, kuuntelin ikkunoiden läpi sisään tulevaa lintujen laulua ja riemunkiljahduksia. Lapsi löysi itse takapihalta leikkimökin jonka äitini ja isäni olivat taas muuttaneet leikkimökiksi häntä varten; häntä, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt leikkimökkiä. Ajattelin, että meidän on pakko rakentaa hänelle sellainen, ajattelin öitä jotka lapsena nukuimme ystävien kanssa minun leikkimökissäni, sitä suurta kiipeilymäntyä mökin vieressä, sitä jolta saattoi kiivetä mökin katolle mikä oli kiellettyä, ajattelin että onni on oma piha.