omakuva opintojen päättyessä

Tummat silmänaluset. Huomasitteko ne? Nukun huonosti. Jotenkin mieli ei ymmärrä, näin monen vuoden jälkeen, että sillä on oikeus täysivaltaiseen lepoon. Ettei ole enää yhtä tiettyä työtä tehtävänä, sitä, jonka parissa mieli askarteli muutaman vuoden ajan niin ettei sitä itse enää edes oikeastaan huomannut. Mieli ei ole vielä sisäistänyt, että se saa nyt keskittyä täysin kukkien keräämiseen, tuulessa leijailevien lehtien katselemiseen, arjen kauneuteen. Että gradu on nyt arvosteltu, että opinnot ovat nyt ohi.

Havahdun aamuisin ennen muita, niin kuin olen tehnyt jo pitkään. Miksi? Ei ole mitään stressattavaa, ei niin suurta että se valvottaisi. Istun keskeneräisen kodin sohvalle kuppi kahvia kädessäni, ja katselen tulipunaisia, kirkkaankeltaisia vaahteran latvoja. Mikä onni saada asua vaahteroiden keskellä! Ne ovat aina olleet lempipuitani, en tiedä miksi, jokin hämärä muistikuva palaa Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä -kirjaan, voisiko se olla sieltä, voi miten pidin historiallisista kirjoista jo pienenä lapsena. Niin, vaahterat, vaahterasiirappi, Kanada, unelmieni matkakohde.

Tiedän Kanadasta paljon enemmän kuin on tarpeen, mutta mitä minä oikeastaan teen tällä kaikella tiedollani? Olo opintojen päättyessä on haikea, tuntuu omituiselta että olen imenyt itseeni tuntikaupalla, päiväkaupalla, vuosikaupalla tietoa, joka nyt yhtäkkiä käy täysin tarpeettomaksi. Kun viime lauantaina istuin tenttisalissa, en voinut olla ajattelematta sitä, että tämä on viimeinen kerta, etten enää koskaan kuule tentin alkamista odottavan salin kohinaa, kirjoita tenttipapereihin konseptikaupalla sekavaa tieteellistä proosaa, että tämä on viimeinen konsepti johon tämän ikuisiksi ajoiksi mieleen kirjoitetun opiskelijanumeroni raapustan.

Kävellessäni kypsyyskokeen jälkeen kampusalueen läpi tunsin energian virtaavan, sen saman opiskelija-elämänvoiman, en tiedä mikä yliopistokampuksissa oikein on, jotenkin tunnen olevani enemmän elossa niillä kuin missään muualla, tunnen olevani energisempi, ehkä kampusalueisiin sisältyy jokin lupaus, lupaus mielenkiintoisesta nykyhetkestä ja loistavasta tulevaisuudesta, niillä kävellessään tuntee melkein olevansa todellisuuden sijaan elokuvassa.

Piipahdin kirjastossa, palautin viimeisen kirjani, kuljeskelin hetken sen käytävillä. Voi miten minä rakastan tiedekirjastoja, sitä tietomäärää mikä niissä on, kaiken sen tiedon mahdollisuutta. Rakastan sosiologian hyllyjä, kirjallisuustieteen hyllyjä, filosofian hyllyjä, historian hyllyjä, mutta metsästän klassikoita mielelläni mistä vain. Rakastan sitä, miten eri teorioihin perehdyttyään voi rakentaa mielessään omansa, jonka varaan maailmoitaan rakentaa. Sitä, että aina voi löytää uutta tietoa, uuden teorian, antaa niiden väitellä päässään.

Näitä ajattelin aikaisin tänä aamuna katsellessani syksyä, vaahteroita, auringonpilkahduksia, sadepisaroita, tuulta, tuulessa lentävää lehteä. Olin ajatellut, että kun gradu on valmis, tämä aamuöisin heräily loppu, että pidän lomaa, en ajattele mitään mikä ei liity kotiarkeen. Että kun arvosana tulee, se on sitten siinä.

Arvosana tuli alkuviikosta. Eximia, ihan hyvä. Ohjaaja kysyi, huvittaisiko jatkaa.