Päivä alkoi iloisena odotuksena, mutta jatkui pettymyksen itkuna erään ystävyyden vuoksi. Jotenkin vain tuntuu, että kaikki nyt lipuu ohi enkä saa oikein otetta mistään, en löydä aikaa niin paljon kuin sitä pitäisi olla. (Kenen mielestä? Voisiko olla niin, että aika on erilaista, että toisille sitä on annettu enemmän kuin toisille?)

Mutta onneksi sitten tuli hyviä.
Mies vei leffadivariin kasan ja tuli takaisin Gilmoren tyttöjen neljännen tuotantokauden kanssa, eikä siitä voi mitenkään olla tulematta hyvälle tuulelle.
Lääkärissä oli reipas lapsi, eikä mitään vikaa, kotiin tullessa mukana tarroissa robotteja ja veneilevä koira.
Asunto tuntuu asettuvan uomiinsa pikku hiljaa, pidän siitä, asunnosta ja pikkuhiljasta, tänään näyttää jo jotenkin kodilta vaikkei ole vielä sänkyä tai kirjahyllyä tai paljon muutakaan. Verhot on sentään, eilen ripustetut, ja se odotettu sohva, viimeinkin.
Sain pestyä myyntiin menevät vaipat, ovat odottaneet monta viikkoa, tuli semmoinen tunne että nyt on muutto lopulta ohi. On hyvä lähteä täältä huomenna vähän lomalle.

Mutta lempeyttä minä kaipaisin lisää tähän maailmaan, sen ihmisiin, sellaista ymmärtävää valoa. Että joskus voi olla aikoja, jolloin kaikkien kivien pyörittäminen ei vain onnistu, vaikka haluaisikin.

(Tai ehkä minun pitää opetella ymmärtämään, että joskus on vain parempi antaa asioiden olla?)