kotikokin tunnustuksia

Kirjat ovat minulle käyttöesineitä, joissa lukukerrat, ajatukset ja aika saavat kernaasti näkyä. Koska enimmäkseen luen useaa kirjaa kerralla, niitä jää lappeelleen ympäri taloa. Jo luetut tai vielä vuoroaan odottavat keräävät huolettomasti pölyä avohyllykössä, jossa niillä on oma järjestyksensä, sellainen, jota toiset kirjoja rakastavat kummastelevat ja jonka logiikkaa he yrittävät turhaan selvittää.

En suhtaudu kovin suurella pieteetillä myöskään kokkaukseen, joten suosikkikeittokirjani ja reseptivihkoni näyttävät ikäänsä vanhemmilta: niissä on vedestä käpristyneitä sivuja, tomaattikeiton roiskeita, kuivunutta sipulia, mitä nyt kokatessa padasta saattaa lentääkin. Ja tietysti kotikokin omat lisäykset resepteihin sekä muut ruokaa koskevat huomautukset lisättynä sivun reunoille niin, että ulkopuolisen on niitä vaikea ymmärtää.

Ainoa poikkeus kirjalinjastani ovat sisustuskirjat. Saatan kyllä taittaa niistä sivunreunan merkiksi, mutta muuten suhtaudun niihin kuin arvokkaisiin vanhuksiin: kohtaan ne varovaisella kunnioituksella ja suurella arvostuksella. Vaikka oma sisustamiseni onkin yhtä huoletonta kuin kokkaamiseni, ovat sisustuskirjat minulle (parhaimmillaan, tietysti) kauniita katselukirjoja, joiden upeisiin kuviin voi uppoutua tuntikausiksi.

Uusin hankintani on siis melkoinen dilemma, Jocelyn Sibuetin A French Country Home: Style and Entertaining kun on yhdistetty keitto- ja sisustuskirja, kuten sen nimikin antaa olettaa. Kirjaa ostaessani ajattelin, ettei parempaa yhdistelmää voisi olla, mutta nyt kyllä epäilyttää, miten saan kirjan säilymään siistinä katselukirjana.

Jätänkö ihanat reseptit kokeilematta? Kopioinko ne käsin vihkoon? Vai onko minun muka opeteltava kokkaamaan siististi, siivottava jälkeni ennen kuin ne ehtivät syntyäkään? Pahoin pelkään, että tämä vanha koira ei tässäkään suhteessa uusia temppuja opi.