kauneudesta

Lumisade, rosoiset puupinnat, valkoinen, ruska, kuivahtaneet kukat ja lehdet, vanhat kuluneet tavarat, talventörröttäjät, huurteiset puut, aaltoileva meri, harmaa kivi, pellava, keramiikka ja savityöt, impressionismi, käytössä kuluneet kirjat, utuiset muotikuvat, luonnon vihreät värit, kirkkaansininen taivas, mukulakivikadut, takorautaesineet, pörröinen villa...

On niin yksilöllistä mikä kenenkin mielestä on kaunista. Välillä tuntuu, että kotimme on tässä suhteessa case in point:

Olohuoneemme on lempihuoneeni, minusta se on kotoisa ja viihtyisä. Uudesta ja modernista tykkäävät siskoni ovat kauhuissaan mismatch-tyylistämme. Kun on sekaisin todella vanhaa (1900-luvun alusta), vähän uudempaa vanhaa (1970-luvulta) ja vähän jo käytössä kulunutta mutta melkein uutta ysikyt- ja kaksituhattaluvuilta. Ja kaikennäköisiä valokuvia, postikortteja ja taulujakin seinällä. Myös kirjahyllyni sekamelskaisuus aiheuttanee monille kammotusta, mutta kuten sanottu, minä rakastan huonetta -- erityisesti pörröistä, luonnonvalkoista ryijymattoani -- ja viihdyn hyvin.

Keittiössämme sen sijaan en. Siellä on lainasisustus, sillä tulevat kalusteemme ovat minulla vasta kunnostuksen alla; on vanhempieni vanha mäntyinen ruokailuryhmäyökötys, talon sisustukseen kuulunut ysäriastiakaappi lastulevystä sekä kummallisella muovimaisella materiaalilla päällystetyt kaapin ovet ja maustehylly, muovimatto lautalattian peittona... Omat kalusteemme vievät aikaa, koska yritän säilyttää niissä vanhaa, en entisöidä uudennäköiseksi (käyn sellaisessa entisöintipiirissä, jossa vanhat tädit ja sedät kauhistelevat, kun lakkailen tuoleja jotka ovat vielä aivan rosoisia).

En jaksaisi millään odottaa omaa keittiötä, jossa on sellaiset kaapinovet ja huonekalut, joista minä tykkään. Ne eivät luultavasti miellytä siskojani, eivätkä ketään muutakaan joka haluaa pintojen kiiltävän, mutta mitä siitä.

Odotellessa yritän nauttia kaikesta siitä kauniista, mitä on. Siitä, mikä minusta on. Yläkuvaa ottaessa mies kysyi, miksi kuvaan likaisia astioita. En minä niitä, vaan mielestäni kauniisti astioille ja pöydälle varisseita kuivuneita gerberan terälehtiä. Eri ihmiset näkevät asioita niin eri tavalla.