mutta

Olemme aika paljon lapsen kanssa kahden, "kotoilemme" niin kovin trendikkäästi. Päivät vierähtävät leikkiessä, ulkoillessa, lehtiä lukien, siivoillen, kotia ja lähiympäristöä katsellen. Välillä se tuntuu hirvittävän yksinäiseltä. Ystäväni ovat kovin erilaisissa elämänvaiheissa kuin minä; täällä maalla asuvat ovat saaneet lapsensa jo vuosia sitten ja palanneet työelämään tai opiskelemaan, kaupungissa asuvilla puolestaan ei ole lapsia, he keskittyvät uraansa.

Kun ajattelen tilannettamme, voin kuulla mielessäni neuvolantätien, psykologien, isovanhempien ja kaikenmoisten hyvänpäiväntuttujen kehotukset: Meidän pitäisi lähteä päivisin, kahdestaan ollessamme, lapsen kanssa enemmän liikkeelle. Lapsen pitäisi tavata ikätovereitaan, minun muita äitejä. On kaikenlaisia perhekerhoja ja tapaamistupia, ja varmasti löytyisi myös joku harrastus, josta pitäisimme. Se kuulemma virkistäisi.

(Täällä maalla välimatkat ovat pitkiä. Kun miehellä on opiskelupäivä, hän hurauttaa kaupunkiin ja jäämme ilman autoa. Niinä päivinä, kun mies on kotona, on minun vuoroni opiskella. Paikallisliikennettä ei ole.

Kaikki paikkakunnalla järjestettävät äiti-lapsi -kerhot järjestetään aamupäivisin, jolloin lapsemme nukkuu pisimmät päiväunensa. Hän herää hiukan ennen puolta päivää, jolloin kerhot loppuvat.

Mitään iltaharrastusmahdollisuuksia ei ole. Ei ole muskaria, ei värikylpyä, ei vauvauintia, ei äiti-vauvajumppaa. Kun puhuin asiasta paikallisen naisvoimisteluyhdistyksen puuhanaisten kanssa, he ehdottivat että minä alkaisin jotain jumppaa vetämään. Eihän minulla ole minkäänlaista kokemusta sellaisesta, ei mitään ammattitaitoa!)

Piristävää olisi kuulemma myös käydä harrastuksissa ja ystäviä tapaamassa yksin tai miehen kanssa. Muutaman kerran meillä on ollut tilaisuus käydä konserteissa, rokkikeikalla tai elokuvissa, ja se on tuntunut niin luksukselta, ettei sellaista tunnetta olisi voinut etukäteen, ennen lasta, edes käsittää. Ehkä kannattaisi hommata lapsenvahti useamminkin, sanovat, ei se ole heikkoutta jos pyytää apua.

(Ei se minunkaan mielestäni ole. Mutta kuten sanottu, ystävilläni on oma kiireinen elämänsä, ja he ovat viettäneet aikaa lapsemme kanssa hyvin vähän. Sama pätee miehen veljen perheeseen. Omat sisarukseni asuvat Etelä-Suomessa, vanhempani sadan kilometrin päässä. Miehen vanhempia lapsi vierastaa, he kun eivät kiireiltään ole kauheasti kiinnostusta lasta kohtaan osoittaneet.)

Kehotukset liikkeelle lähtemisestä tuntuvat vihjauksilta siitä, että olisin itse valinnut yksinäisyyteni. Haluaisin sanoa neuvojille "mutta", kertoa kaikki nämä asiat. Jotenkin en vain tee niin. Nyökyttelen ihan kuin ideat eivät olisi pälkähtäneet omaan päähäni, alan ajatella, että ehkä vika todellakin on minussa. Ehkä en vain osaa järjestellä. Ja samalla ajattelen, että eihän tämän äitiyden tällaista pitänyt olla, yksinäistä ja vaikeaa.

(Eikä se tietenkään aina olekaan, on näitä päiviä ja sitten niitä, jolloin ei edes tule ajatelleeksi olevansa yksin. Vaikka nyt kirjoitankin tätä kyyneleet silmissäni, ajattelen myös koko ajan sitä, kuinka ihana lapsi minulla on, kuinka onnellinen olen kun minulla on hänet ja rakkautta mieheni kanssa. Mutta.)

Mietin pitkään, julkaisenko tätä vai en. Teen sen koska tiedän, että äitiyden rankoista puolista ei juuri puhuta. Ehkä tämän lukee joku, joka tuntee samoin, ja helpottuu huomatessaan ettei ole ainoa. Koska jotenkin en usko, että minäkään olen.