aamuista, ankaruudesta ja arvostamisesta

Eilinen ei sitten meinannut lähteä käyntiin millään, ei sitten millään. Lapsi heräsi kukonlaulun aikaan, vähän sen jälkeen kun mies oli lähtenyt junalle, ja samantien kävi ilmi ikäviä asioita:

Että talossa ei ollut kahvia. Että keittiössä oli lämmintä 16 astetta. Että pakkasta oli taaskin niin paljon, ettemme pääsisi lapsen kanssa kerhoon  jonne olen aikonut hänet viedä, jotta hän saisi leikkiä ikäistensä lasten kanssa. Että vihreä tee ei todellakaan aja aamukahvin asiaa. Että edellisenä iltana opiskelupäiväni päätteeksi tiskipöydälle jäänyt tiskivuori ei ole kadonnut yön aikana. Että minusta ei tule aamuihmistä tekemälläkään, vaikka miten menisin kymmeneltä nukkumaan.

Puita kantaessani mietin sitä, miten kovasti arvostan arkisia askareita, jotka mies yleensä hoitaa. Siis että arvostan sitä, että mies yleensä hoitaa kaikki raskaat työt, niin kuin puiden kantamisen, ja kaikki likaiset työt, kuten tuhkien poistamisen takasta ja takan sytyttämisen. Ja miten harvoin muistan sen hänelle sanoa, pitäisi sanoa useammin vaikka kiitän yleensä kyllä, sanon että kiitos rakas kun teit sitä tai tätä tai tuota.

Yhdeksään mennessä lapsen pylly on pesty kolmeen kertaan, vaatteet vaihdettu kahdesti (ensin yöpuvusta päivävaatteisiin, sitten märistä päivävaatteista kuiviin), tiskikone pyörii, lapsi on syönyt tattaripuuronsa, takassa on tulet, keittiönlattia on kuin sotatanner jostakin lasten elokuvasta, jossa lelut ovat käyneet keskenään taistoon, ja minä saan viimeinkin aamupalaa. Huomaan laskevani kauanko vielä on lapsen päiväuniaikaan, ja sitten se taas tulee: huono omatunto.

Sisäinen täydellinen äiti käskee minun nauttia lapsen kanssa puuhailusta sen sijaan, että laskisin minuutteja lepohetkeen. Sanoo, että minun pitäisi siirtyä lastenhuoneen sohvalta lastenhuoneen lattialle leikkimään lapsen kanssa, lukemaan kirjoja joita hän rakastaa, halailla ja suukotella ihanaa pientä koko ajan. Ja siinä minä vain istun, kuin mikäkin mörökölli, ja tuijotan eteeni puoliunessa kun lapsi touhuaa ja juttelee niitä näitä niin suloisesti että. Pitäisihän minun jaksaa, minä sentään saan olla vaan kotona,  ei tarvitse käydä töissä tai mennä junalla kouluun kaksi kertaa viikossa. Mutta ei auta, ei vaikka tiedän, että pelastus on saapumassa. Että iltapäivällä ystäväni tuo minulle kahvipaketin samalla kun hakee lapset hoidosta. Että illalla isäni tulee hakemaan meitä mummolaan muutamaksi päiväksi lomailemaan. Ei auta, nyt murjotetaan.

***

Tiedän, että sisäinen täydellinen äitini on minua kohtaan hyvin ankara, että pitäisi olla armollisempi. Sitä minä haluaisin oppia, armollisuutta itseäni kohtaan ja arvostusta, haluaisin osata osoittaa sitä itselleni niin kuin muille. Mutta olen ollut ankara itselleni jo lapsena, se tyttö joka koulussa puhkeaa itkuun kun ei osaa lausua ensimmäisestä vieraan kielen kirjastaan jotain sanaa täydellisesti, joka ei kestä sitä ettei ymmärrä kompassia heti ensimmäisellä kerralla, joka alkaa vihata hiihtämistä koska tajuaa ettei koskaan voi olla siinä luokan parhaita, parhaasta puhumattakaan. Miten minusta oikein tuli tämmöinen, ja mistä armoa voi oppia?

Pienenä isä oli sankarini, aina iloinen, hyväntuulinen, vitsikäskin lapsen mielestä. Äidille oli varattu pahojen unien suuren mustan karhun rooli; komentelijan, tiukkiksen, ankaran. Aikuisiällä osat ovat vähän kääntyneet, olen alkanut ymmärtää ja arvostaa äitiäni uudella tavalla, varsinkin oman lapsen saatuani. Sitä, miten äiti hoiti kodin ja neljä lasta päivätyönsä ohella; miten meillä oli aina ehjät puhtaat vaatteet, osa itsetehtyjä, mistä en tietenkään pitänyt koska olisin halunnut uutta kaupasta; miten meillä syötiin terveellistä ruokaa; miten välipalaksi sai itsetehtyä suklaavanukasta, pannukakkua ja joskus jopa tuoretta pullaa jos äidillä sattui olemaan iltavuoro; miten meitä kaikkia kuskattiin äidin pyöräntarakalla kaikkiin harrastuksiin, joihin halusimme mennä; miten iltasatu luettiin vielä sittenkin, kun oli jo niin iso, että osasi itse lukea. En muista isäni osaa näissä asioissa -- johtuuko se siitä, ettei hän osallistunut vai siitä, etten vain satu muistamaan, sitä en osaa sanoa.

***

Ensimmäinen aamu mummolassa valkenee kirkkaana ja lämpimänä, ainakin suhteessa edellisen päivän mittarilukemiin. Ehdimme nähdä sen valkenevan, sillä olemme heränneet lapsen kanssa jo kuudelta. Aamupäivällä lähdemme kävelylle, tutkimaan lähitienoota, lapsi nukahtaa pian vaunuihin vaikka ei olekaan vielä päiväunien aika, joka puolella on mitään sanomattomia punatiilisiä taloja, poikkeuksia ei tunnu olevan, paitsi että yhdessä ikkunassa on upea kukkopillikokoelma.

Olemme aamulla katselleet lapsen kanssa kuvia minun ensimmäisestä vuodestani, minä olen harmitellut sitä, että suurin osa vaatteista on annettu pois tai kulunut käyttökelvottomaksi sisarusteni päällä, mutta jotain on sentään jäljellä ja vielä käytössä: ensimmäiset bikinini lapsi saa päälleen ensi kesänä, mollamaijallani saa leikkiä mummolassa ja aurinkovilttini on käytössä joka päivä, isoäitini tekemä tilkkutäkki on lapsen leikeissä pehmusteena.

Aurinko paistaa silmiin ja taivaalta tippuu kimalletta, mietin sitä miten arvokasta on, että saan olla lapsen kanssa kotona, miten tärkeää on olla vaan kotona, ja että miten usein unohdan arvostaa kaikkea sitä, mitä teen jokaisena päivänä, mitä niin monet naiset tekevät jokaisena päivänä, mikä on niin ilmiselvää, ettei siitä koskaan kuule kiitosta, edes itseltään:

Että meillä on joka päivä puhtaat ja ehjät vaatteet päällä vaikka pyykkikone on kellarissa, jonne menee pimeät ja jyrkät portaat, eikä pyykkäämisestä siksi tule lapsen kanssa mitään. Että yleensä iltaisin tiskipöytämme on tyhjä ja koneessa puhtaat astiat. Että lapsella on joka päivä ruokaa, sen kun sulattaa pakastimesta tai keittää puuron mikrossa. Että jokaiselle päivälle on suunnitelma siitä, mitä syödään, ja jääkaappiin varattu aineksia sitä varten. Että talossamme on siistiä, roskia lattialla lapsen syödä vain vähän, että tavarat ovat paikoillaan, ja lapsen lelut iltaisin kerättynä koreihinsa. Että arkemme onnistuu vaikka lämmintä vettä tulee vartin kerrallaan, makuuhuoneessa on aamuisin lämpöä enintään seitsemäntoista astetta, autoa ei ole, ja perheemme kuukausitulot ovat hoitovapaani ajan alle virallisen köyhyysrajan. Että lapsi rakastaa kirjoja, tanssia ja musiikkia, osaa itse kerätä lelujaan laatikkoon, potkii palloa, pudottaa toisinaan palikat sisään oikeista rei'istä, vetää innoissaan perässään siskoni vanhaa puista lelukärryä, harjoittelee tulemaan takasta pois takaperin, on iloinen, onnellinen ja turvassa.

Lapsi tänään.

Minä silloin, kun äitini oli vaan kotona.