aamuista, ankaruudesta ja arvostamisesta
Eilinen ei sitten meinannut lähteä käyntiin millään, ei sitten millään. Lapsi heräsi kukonlaulun aikaan, vähän sen jälkeen kun mies oli lähtenyt junalle, ja samantien kävi ilmi ikäviä asioita:
Että talossa ei ollut kahvia. Että keittiössä oli lämmintä 16 astetta. Että pakkasta oli taaskin niin paljon, ettemme pääsisi lapsen kanssa kerhoon jonne olen aikonut hänet viedä, jotta hän saisi leikkiä ikäistensä lasten kanssa. Että vihreä tee ei todellakaan aja aamukahvin asiaa. Että edellisenä iltana opiskelupäiväni päätteeksi tiskipöydälle jäänyt tiskivuori ei ole kadonnut yön aikana. Että minusta ei tule aamuihmistä tekemälläkään, vaikka miten menisin kymmeneltä nukkumaan.
Puita kantaessani mietin sitä, miten kovasti arvostan arkisia askareita, jotka mies yleensä hoitaa. Siis että arvostan sitä, että mies yleensä hoitaa kaikki raskaat työt, niin kuin puiden kantamisen, ja kaikki likaiset työt, kuten tuhkien poistamisen takasta ja takan sytyttämisen. Ja miten harvoin muistan sen hänelle sanoa, pitäisi sanoa useammin vaikka kiitän yleensä kyllä, sanon että kiitos rakas kun teit sitä tai tätä tai tuota.
Yhdeksään mennessä lapsen pylly on pesty kolmeen kertaan, vaatteet vaihdettu kahdesti (ensin yöpuvusta päivävaatteisiin, sitten märistä päivävaatteista kuiviin), tiskikone pyörii, lapsi on syönyt tattaripuuronsa, takassa on tulet, keittiönlattia on kuin sotatanner jostakin lasten elokuvasta, jossa lelut ovat käyneet keskenään taistoon, ja minä saan viimeinkin aamupalaa. Huomaan laskevani kauanko vielä on lapsen päiväuniaikaan, ja sitten se taas tulee: huono omatunto.
Sisäinen täydellinen äiti käskee minun nauttia lapsen kanssa puuhailusta sen sijaan, että laskisin minuutteja lepohetkeen. Sanoo, että minun pitäisi siirtyä lastenhuoneen sohvalta lastenhuoneen lattialle leikkimään lapsen kanssa, lukemaan kirjoja joita hän rakastaa, halailla ja suukotella ihanaa pientä koko ajan. Ja siinä minä vain istun, kuin mikäkin mörökölli, ja tuijotan eteeni puoliunessa kun lapsi touhuaa ja juttelee niitä näitä niin suloisesti että. Pitäisihän minun jaksaa, minä sentään saan olla vaan kotona, ei tarvitse käydä töissä tai mennä junalla kouluun kaksi kertaa viikossa. Mutta ei auta, ei vaikka tiedän, että pelastus on saapumassa. Että iltapäivällä ystäväni tuo minulle kahvipaketin samalla kun hakee lapset hoidosta. Että illalla isäni tulee hakemaan meitä mummolaan muutamaksi päiväksi lomailemaan. Ei auta, nyt murjotetaan.
***
Tiedän, että sisäinen täydellinen äitini on minua kohtaan hyvin ankara, että pitäisi olla armollisempi. Sitä minä haluaisin oppia, armollisuutta itseäni kohtaan ja arvostusta, haluaisin osata osoittaa sitä itselleni niin kuin muille. Mutta olen ollut ankara itselleni jo lapsena, se tyttö joka koulussa puhkeaa itkuun kun ei osaa lausua ensimmäisestä vieraan kielen kirjastaan jotain sanaa täydellisesti, joka ei kestä sitä ettei ymmärrä kompassia heti ensimmäisellä kerralla, joka alkaa vihata hiihtämistä koska tajuaa ettei koskaan voi olla siinä luokan parhaita, parhaasta puhumattakaan. Miten minusta oikein tuli tämmöinen, ja mistä armoa voi oppia?
Pienenä isä oli sankarini, aina iloinen, hyväntuulinen, vitsikäskin lapsen mielestä. Äidille oli varattu pahojen unien suuren mustan karhun rooli; komentelijan, tiukkiksen, ankaran. Aikuisiällä osat ovat vähän kääntyneet, olen alkanut ymmärtää ja arvostaa äitiäni uudella tavalla, varsinkin oman lapsen saatuani. Sitä, miten äiti hoiti kodin ja neljä lasta päivätyönsä ohella; miten meillä oli aina ehjät puhtaat vaatteet, osa itsetehtyjä, mistä en tietenkään pitänyt koska olisin halunnut uutta kaupasta; miten meillä syötiin terveellistä ruokaa; miten välipalaksi sai itsetehtyä suklaavanukasta, pannukakkua ja joskus jopa tuoretta pullaa jos äidillä sattui olemaan iltavuoro; miten meitä kaikkia kuskattiin äidin pyöräntarakalla kaikkiin harrastuksiin, joihin halusimme mennä; miten iltasatu luettiin vielä sittenkin, kun oli jo niin iso, että osasi itse lukea. En muista isäni osaa näissä asioissa -- johtuuko se siitä, ettei hän osallistunut vai siitä, etten vain satu muistamaan, sitä en osaa sanoa.
***
Ensimmäinen aamu mummolassa valkenee kirkkaana ja lämpimänä, ainakin suhteessa edellisen päivän mittarilukemiin. Ehdimme nähdä sen valkenevan, sillä olemme heränneet lapsen kanssa jo kuudelta. Aamupäivällä lähdemme kävelylle, tutkimaan lähitienoota, lapsi nukahtaa pian vaunuihin vaikka ei olekaan vielä päiväunien aika, joka puolella on mitään sanomattomia punatiilisiä taloja, poikkeuksia ei tunnu olevan, paitsi että yhdessä ikkunassa on upea kukkopillikokoelma.
Olemme aamulla katselleet lapsen kanssa kuvia minun ensimmäisestä vuodestani, minä olen harmitellut sitä, että suurin osa vaatteista on annettu pois tai kulunut käyttökelvottomaksi sisarusteni päällä, mutta jotain on sentään jäljellä ja vielä käytössä: ensimmäiset bikinini lapsi saa päälleen ensi kesänä, mollamaijallani saa leikkiä mummolassa ja aurinkovilttini on käytössä joka päivä, isoäitini tekemä tilkkutäkki on lapsen leikeissä pehmusteena.
Aurinko paistaa silmiin ja taivaalta tippuu kimalletta, mietin sitä miten arvokasta on, että saan olla lapsen kanssa kotona, miten tärkeää on olla vaan kotona, ja että miten usein unohdan arvostaa kaikkea sitä, mitä teen jokaisena päivänä, mitä niin monet naiset tekevät jokaisena päivänä, mikä on niin ilmiselvää, ettei siitä koskaan kuule kiitosta, edes itseltään:
Että meillä on joka päivä puhtaat ja ehjät vaatteet päällä vaikka pyykkikone on kellarissa, jonne menee pimeät ja jyrkät portaat, eikä pyykkäämisestä siksi tule lapsen kanssa mitään. Että yleensä iltaisin tiskipöytämme on tyhjä ja koneessa puhtaat astiat. Että lapsella on joka päivä ruokaa, sen kun sulattaa pakastimesta tai keittää puuron mikrossa. Että jokaiselle päivälle on suunnitelma siitä, mitä syödään, ja jääkaappiin varattu aineksia sitä varten. Että talossamme on siistiä, roskia lattialla lapsen syödä vain vähän, että tavarat ovat paikoillaan, ja lapsen lelut iltaisin kerättynä koreihinsa. Että arkemme onnistuu vaikka lämmintä vettä tulee vartin kerrallaan, makuuhuoneessa on aamuisin lämpöä enintään seitsemäntoista astetta, autoa ei ole, ja perheemme kuukausitulot ovat hoitovapaani ajan alle virallisen köyhyysrajan. Että lapsi rakastaa kirjoja, tanssia ja musiikkia, osaa itse kerätä lelujaan laatikkoon, potkii palloa, pudottaa toisinaan palikat sisään oikeista rei'istä, vetää innoissaan perässään siskoni vanhaa puista lelukärryä, harjoittelee tulemaan takasta pois takaperin, on iloinen, onnellinen ja turvassa.
Lapsi tänään.
Minä silloin, kun äitini oli vaan kotona.
HALAUS! Tässä on niin paljon kaikkea... juuri näin moninaisia tunnelmat ovat, näin monitahoista elämä... Minulla on pieni askel siitä kun olin "vaan kotona" ja sitä on jo vähän ikäväkin, vaikka melkein en enää jaksanutkaan tai jaksoin monesti aika vähän lopussa... Olette lapsen kanssa ihania noissa kuvissa :-).
ReplyDeleteMarikki: Kiitos sanoistasi. Minäkin tiedän että tätä aikaa tulee ikävä tulevaisuudessa, enkä oikeastaan edes haluaisi palata töihin. Oikeastaan harmittaa (ja vähän väsyttää) eniten se että kaikki kotona olemattomat ajattelevan "vaan kotona" olemisen olevan kivaa lomailua, mitä se ei aina suinkaan ole. Onneksi mieheni osallistuu kuitenkin paljon lapsen hoitoon, siitä on paljon apua jaksamiseen.
ReplyDeleteRaikkaan näköistä neuletta tulossa!
ReplyDeleteMinäkin arvostan sitä, että mies hoitaa tuhkat ja puut. Enkä voi puolustautua että minä neulon napit ja korjaan sukat, hän tekee senkin. Siis omansa, ei sentään minun sukkia parsi. Ja parsisin minä hänenkin sukkansa, mutta hän ehtii ensin.
Tulin juuri ajatelleeksi, että arki olisi ollut paljon vaikeampaa tässä talossa pienen kanssa kuin kaupungin kerrostaloasunnossa. Olisi pitänyt mennä aina kylmään kellariin jyrkkiä portaita alas pesemään vauvan pullyä jne.
Liivia: Kyllä meilläkin mies osansa hoitaa, tekee paljon enemmän kuin monet muut miehet. Oikeastaan työnjako on ihan sopivassa suhteessa, paitsi että ei hän kuitenkaan sukkia tai nappeja parsi!
ReplyDeleteMinäkin olen tässä parin mummolassa vietetyn päivän aikana huomannut, miten helppoa elämä pienen lapsen kanssa rivitalo- tai kerrostaloasunnossa on verrattuna omaan kotiimme. En ole aiemmin edes huomannut ajatella, miten paljon helpompaakin se voisi monessakin suhteessa olla, ei pelkästään pyykinpesun osalta...
Oli ihania hyviä asioita tässä sinulla, loppujen lopuksi kaikkein tärkeimpiä elämässä. On niin hyvä ja rauhoittavaa lukea sinun tekstiä, alkaa pohtia omaa elämää myös ja muistaa asioita, mitä on ehkä unohtanut jo melkein. Muistan tuon täydellinen äiti -tunteen, kun syyttelin itseäni siitä, kun odotin päiväuniaikaa ja sitä että hetken saa huokaista. Toisaalta hoin itselleni silloin ja hoen nytkin, että kunhan olen riittävän hyvä, kaikkeen ei pysty, tulee eteen niin paljon asioita, joihin ei voi edes vaikuttaa. Mutta tuollainen turvallinen, hyvä, rauhallinen koti kuin sinullakin, on varmasti valtavan hyvä, paras perusta lapsen elämälle.
ReplyDeleteMinulla on ollut lähellä sellainen elämänkouluihminen, me höpötetään, että hän on guru. No melkein hän sitäkin on, koska hän on pystynyt opettaa sellaista heittäytymistä ja armoa. Töissäkin kaikkein kiireisimpään aikaan, hän aina ehdotti, että mennään syrjälleen ja niin me mentiin vaikka lattialle makoilemaan ja siinä naurettiin. Ja sitten me taas yritettiin parhaamme, muuta ei pysty, kaikkea ei voi. Ja jos joku meni pieleen tai tuli muuten mokattua, niin "guruni" vain nauroi asialle ja sanoi, että ensi kerralla sitten.
Häneltä olen opetellut sellaisen ei haittaa -asenteen, vielä en aivan osaa, mutta pikku hiljaa.
Mukavaa viikkoa sinulle, tykkään niin teksteistäsi.
Kaunis ja viisas kirjoitus taas sinulla.
ReplyDeleteErityisesti puhutteli tuo vertailu oman isäsi ja äitisi välillä, tämän asian ääreen olen itsekin välillä pysähtynyt. Stressannut siitä, että olen tarkka ja ankara, että isästä pidetään enemmän siksi, koska hän kääntää kaiken aina hyväksi ja antaa luvan olla nirso ruoan kanssa tai pukea epäkäytännölliset vaatteet.
Kummankin osa on tärkeä, vaikka erilainen. Isä on juuri se sankari, kuten kirjoitit, ja sitä tarvitaan yhtä paljon kuin minun "äitikarhun" rooliani. Silti tunnen usein huonoa omatuntoa. Meillä oman mausteensa tuo vielä se, ettei minulla ole biologista sidettä lapseen, jolloin omaa käyttäytymistä tulee arvosteltua vieläkin ankarammin, "olenko nyt paha äitipuoli".
Mukavia mummolapäiviä teille, jos vielä viihdytte, ja voimia ja rohkeutta olla "vain kotona"!
Ihana tuo kuvapari sinusta ja lapsestasi!
ReplyDeleteMinulla on pikku hiljaa helpottanut paineet olla "täydellinen äiti" . Ekä yksi syy on se, että olen huomannut, että lapsi pärjää ihan hyvin ja vaikuttaa tyytyväiseltä tällaisenkin hajamielisen ja väsähtyneen äitin kanssa.
Kotona oloon mulla on aika ristiriitaiset fiilikset. Kaipaan välillä töitä tosi paljon ja onneksi freelancerina saan tehdä niitä aika ajoin. Siitä tulee kans huono omatunto, kun huomaa odottavansa työpäivää tai suunnittelee jo uutta projektia. Ja sitten toisaalta kotona on ihana olla.
Tällaista tasapainottelua tämä on ja väliaikaista kaikki.
Kiva lukea sinun pohdintoja.
Kirjoitit tosi tarkkanäköisesti arjesta lapsen kanssa. Juuri tuollaistahan se oli, muistan, koska toit muistot niin elävästi mieleen. Muistan, kuinka oli huono omatunto, kun ei jaksanut, pystynyt, halunnut olla aina hellä ja osallistuva äiti. Väsytti, suututti ja murjotutti. Mitenkään muuten en oikein pysty rohkaisemaan kuin toteamalla, että lapsista on kasvanut ihania ihmisiä, isompi ja pienempi. Ja minusta tuntuu, että välillä se on tapahtunut minusta huolimatta ei minun ansiostani. Pääasia on, että rakastaa. Se riittää :)
ReplyDeleteKirjoitat taas osuvasti. Samojen mietteiden ja tuntoje kanssa täälläkin painiskellaan päivittäin. Toi on niin tota: joinain aamuina vaan kaikki menee pieleen!
ReplyDeleteMä muuten tuossa O:n synnyttyä jätin kahvin pois (koliikin takia kokeilin kaikki mahdolliset ruoka-aineiden poisjättämiset), ja nyt ihan tuun ilman sitä toimeen! Alku ilman kahvia oli kyllä hankalaa. Nyt se maistuu pahalle jos välillä yritän juoda! Vihreä tee ON parempaa ja virkistää kyllä. Mutta siis nauti sä vaan hyvällä omalla tunnolla kahvisi, ei se ole mikää pahe. Mulla tuli siitä päänsärkyjä, siksi oli mulle hyvä jättää pois.
Tämä oli hyvä teksti! Tuttuja ajatuksia, ja sitten niitä uusia näkökulmia. Minulla on välillä huono omatunto siitäkin, kun tykkään olla vaan kotona... Etten kaipaa vielä töihin, tuonne oikeaan aikuisten maailmaan. (Ja miten niin se on muka oikeampi kuin tämä?!)
ReplyDeleteVoi kun osaisi (me kaikki osaisimme) välillä sanoa sille sisäiselle täydelliselle äidille, että nyt nainen suu kiinni. Itse olen aina aika ajoin toistellut mielessäni termiä "riittävän hyvä vanhemmuus", ja yrittänyt pitää siitä kiinni. Eihän äitiys tee kenestäkään superihmistä.
Himalainen: Voi että, minäkin tarvitsisin gurun. Onneksi saan lukea tekstejäsi blogissasi, ja tätä kommenttia, ne muistuttavat minua tuosta asenteesta. Täytyisi melkein tehdä joka päivä tuommoinen harjoitus, että menisi kiireisenä kireänä hetkenä lattialle makaamaan ja nauraisi, vaikka lapsen kanssa, lapsella olisi siinä lattialla sitten äitivuori jonka päällä kiipeillä.
ReplyDeleteVillilintu: Tuota minäkin jollakin tasolla pelkään, että minä tulen olemaan se äitikarhu kun taas mies on leppoisa veitikka ja kaveri. Mutta molemmat osat ovat tosiaan tärkeitä, ja voihan sitä olla itsekin molempia sopivassa suhteessa.
Celia: Minulla on sama juttu opiskelujen suhteen, tavallaan poden välillä huonoa omatuntoa siitä, että sulkeudun työn pariin tai lähden päiväksi pois kotoa. Toisaalta sen jälkeen jaksaa sitten eri tavalla, se tasapainottaa mukavasti arkea.
Kirjailijatar: Kyllä minä oikeastaan ajattelen ihan samalla tavalla kuin sinä, että rakastaminen riittää, hyvä tästä tulee vaikka en joka päivä olisikaan täydellinen. Arkeen mahtuu hyviä ja huonoja päiviä, niin äideille kuin tyttärillekin.
Riikka: Minä jätin kahvin pois raskauden aikana, pärjäsin jotenkin aivan hyvin ilman, paitsi että aamuisin ennen töihin menoa join kupillisen. Jotenkin vain olen taas lipsahtanut tähän litra kaupalla -meininkiin, ja aamu ilman kahvia tuntuu... no, aamulta ilman kahvia :) Teetä juon kyllä päivällä, mutta aamukahvia ilman en lähde käyntiin.
Olina: Ehkä minullakin osittain on kysymys myös siitä, etten haluaisi palata töihin vaan olla kotona. Ja siksi tuntuu välillä, että kotona oleminen (sen oikeuttaakseen) pitäisi suorittaa täydellisesti. Hyvä termi tuo "riittävän hyvä". Voisin ottaa sen jokapäiväiseksi mantraharjoitukseksi peilin edessä, tuon Himalaisen makuuharjoituksen lisäksi.
Hyviä huomioita äitiydestä, elämästä. Vuodet ja kokemus tuovat äitiyteen oman lisänsä. Esikoisen kohdalla minä olin aina viihdyttämässä, leikkimässä ja yritin tehdä kaiken oikein. Ja vielä perustelin miehelle kaiken sanomalla, että olen kasvatusalan ammattilainen. Esikoisen kohdalla kylpyveden lämpötilan mittaa mittarilla. Keskimmäisen kylpyveden mittaa kyynärpäällä. Kuopuksen heittää valmiiseen kylpyveteen. Näin se on meillä mennyt. TässäKIN asiassa pitää olla kärsivällinen ja itselleen armollinen (Kyllä se siitä sit)
ReplyDeleteAnnika: Tuo armollisuus on minulle vaikeaa, yritän harjoitella sitä. Olen itseni suhteen hirveän vaativa ja ankara monessakin suhteessa, tiedän sen, mutta jotenkin muutos on vaikeaa. Mukava kuulla tuo asioiden "eteneminen", kyllä minä itsekin tällä viikolla jotenkin opin vähän löysäämäänkin lapsen suhteen monessakin asiassa. Pikku hiljaa, niin se menee.
ReplyDelete