mummolalistat

Lapsi oppi:
- kävelemään ulkokengillä ulkoiluvaatteet päällä ulkona
- juomaan maitoa aikuisten mukista
- rakentamaan kepin nokkaan rengastornin
- sanomaan pappa

Minä aloin innostua ajatuksesta, että muutamme puolen vuoden sisällä kaupunkiin. Se tarkoittaa kerrostalo- tai rivitaloasuntoa, ja se puolestaan tarkoittaa että huoneiden ovia voi pitää auki ja lapsi saa kulkea talossa vapaasti kun ei ole pelottavia portaita. Että lapsen voi kylvettää kylpyhuoneessa keittiön pöydän sijaan (meidän "kylppäri" on kellarissa, saunan yhteydessä on suihku, lattia on talvella niin kylmä että varpaat menee punaiseksi vaikka olisi sauna lämmin ja kuuma suihku virtaisi) ja lapsen voi ottaa mukaan kun käy itse suihkussa ja lapsikin voi käydä suihkussa. Että lasta ei tarvitse laittaa mihinkään turvapaikkaan siksi aikaa kun käy itse vessassa. Että pyykkiä voi pestä vaikka lapsi olisikin hereillä, ja muutenkin puuhailla eri huoneissa.

Lisäksi ajattelin seuraavaa:
- Ei se haittaa, ja olen ihan riittävän hyvä (kiitos teille ihanista kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni, teksti oli minulle tärkeää itsetutkiskelua ja kommenttinne toivat uusia näkökulmia ja saivat pohtimaan omia ajatuksia vielä lisää).
- Ruokaa se vain on, ei siihen kuole jos se vähän sotkee, ja vettä siinä mukissa, ei siihenkään kuole.
- Kun toiset nauravat Frendien Monicalle, se johtuu siitä, että hänen siisteysneuroosinsa kuulostavat niin uskomattomilta, mutta kun minä nauran, se johtuu siitä, että osaan nauraa itselleni, se on tärkeä taito, ja kun mies nauraa, se johtuu siitä, että hän elää neuroosieni kanssa myös, ja jaksaa niitä päivästä toiseen.

***

Eilen iltapäivällä ehdin vähän myös kaupungille, pidin pienen lepohetken, jätin lapsen vahdittavaksi ja ostin kynttilöitä. Sitten kävelin epäilyttävän hiljaisia katuja, tiedättekö sen tunteen? Kävelin kerran Lontoossa semmoista, yhtään autoa ei näkynyt, ei liikkuvaa eikä parkkeerattua, eikä yhtään ihmistä, ja äänet kuulostivat kaukaiselta. Se tuntui surrealistiselta miljoonakaupungissa, että olenkohan nyt kävellyt semmoiseen paikkaan missä ihmiset tietävät olla kulkematta, ja odotin koko ajan hyökkäystä. Avaruusolentojen, mutanttihirviöiden, rikollisten, kenen vaan, mutta ketään ei tullut.

Raahe on iso pikkukaupunki, ei mikään Lontoo, mutta hiljaisuus tuntui oudolta sielläkin, ehkä se on ominaispiirre, en tiedä kun en ole siellä koskaan asunut, mutta hiljaista ja rauhallista, kuin paluu menneisyyteen vanhassa kaupungissa missä osa taloista on hienosti säilytettyjä ja osa romahtamispisteessä. Yhden osto- ja myyntiliikkeen ikkunassa oli upea kattokruunu, ovessa luki että varmimmin olemme auki silloin ja silloin, mutta ei auennut ovi vaikka piti olla varmin aika.

Kirpputoreilta metsästin itselle ja lapselle, välillä tuntuu, että ostoksilla käyminen on vähän niin kuin naisten metsästystä, tärkeintä ei oikeastaan ole tuleeko saalista vaan rentoutuminen ja vaanimisen ilo, kahvit jossakin kivassa paikassa nuotiomakkaroiden sijaan. Saalista tuli, löytyi pöytäliina, kirjoja, kehyksiä, lautanen, tuikkukuppi, ja kassillinen pienten neitien vaatteita ensin kesäksi ja syksyksi.

Enemmänkin varmaan olisi tullut mukaan, mutta siellä ei käynyt kortti, harvassa ovat enää semmoiset paikat eikä niihin koskaan tajua varautua, niin kuin ei siihenkään, että yhtenä päivänä sitä vaan jotenkin päättää hellittää, huomaa yhtäkkiä ottavansa rennosti, kun on hakenut vähän näkökulmaa toisesta kaupungista ja toisesta maailmasta.

Kotiinpaluu oli suloinen.