vaaleanpunaisen välähdyksiä (ja vähän sinistä)

 

 

Eilen aamulla kävelimme lapsen kanssa räntäsateessa kauppaan, olin sopinut myöhään edellisenä iltana entisen työkaverini kanssa kyläilystä eikä meillä tietenkään ollut mitään tarjottavaa. Mies oli lähtenyt laina-autolla aamutuimaan monen tunnin ajomatkalle hakemaan pikkuveljelleen rippilahjaksi kauan kaivattua mopoa, ei auttanut kuin sulloa lapsi kärryihin ja tarpoa hakemaan mansikka-raparperihilloa, sokeria ja vispikermaa.

Kauppajonossa kaksi tätiä, yksi puolituttu ja toinen tuntematon, hymyili lapselle, ja hän alkoi esiintyä: ensin söpö hymy, sitten irvistys ja hirveä tekohekotus päälle. Alkoi nolottaa, vaikka ei varmaan ollut syytä, enemmän olisi ollut jos lapsi olisi huutanut suoraa huutoa, eikä sillekään mitään voi. Palasimme vielä käsityöliikkeeseen josta hain puikkoja aiemmin viikolla, haimme lapsen sienihametta varten euron korista kankaankaistaleen jossa ei ollut sieniä, ja sitten kävimme tuulta ja kirpeitä vesi-räntähiutaleita vastaan kotiin.

Kun kauppakassit oli purettu, pihaan ajoi ystäväni kahden tyttärensä kanssa, ei aivan yllätysvierailulle mutta melkein, tuomaan tilaamiani voidepurnukoita. Se oli ihana hetki, eskarilainen ja ekaluokkalainen ovat jo niin hyviä leikkikavereita että me äidit saimme juoda rauhassa monta kuppia kahvia, keskustella lapaluista ja salsasta, selata Jujua ja ihailla hamekankaan kevätvärejä, miten pinkkiä onkin meillä yhtäkkiä joka paikassa vaikka en ole siitä koskaan erityisemmin välittänyt. Nyt se näyttää kaikissa sävyissään hirveän kauniilta.

Myös anoppi pistäytyi, oli suunnitellut tulevansa minulle lapsenvahdiksi ja lainaavansa autoa kauppareissua varten, harmistui kun myöhästyi. Pakastimemme täyttyi rippijuhlaruoista, kellarista löytyi kippoja ja kuppeja juhlapöytään sekä mattoja lattialle. Lapsen päiväunien aikaan siivosin, viikkasin pyykit, leivoin kääretortun sekä mustikkapiirakan ja unohdin syödä.

Seuraava vierailu oli oikea touhutunti, uhmaikäinen ja perässä haparoiden taapertava mitään ymmärtämätön eivät ole toisilleen mitä parhainta seuraa. Mutta on ihana nähdä parasta työkaveria, joka minulla on koskaan ollut, yhteistyömme sujui niin saumattomasti että se ei edes tuntunut työltä. Heidän perheeseensä on tulossa lisäystä, siitä tietysti riitti puhuttavaa, ja saimme pöydällemme kukkakimpun. Vierailun päätteeksi olin uupunut ja hikinen, ja jostain kummasta lapsi -- aiemmin eteisen portaat suosiolla huomiotta ohittanut -- oli keksinyt, että portaissa voi kiipeillä ja temppuilla. Vaan nyt se on jo eilinen.

***

Tänä aamuna pakkasen näki ikkunasta. Ei tarvinnut katsoa mittaria, ei käydä pihalla, tiesi että on pakkasta ja huikea aurinko. Edellisen päivän ajomatkasta uupunut mies sai jäädä nukkumaan, lapsi leikkii itsekseen (vihdoinkin!) kunnes menemme maistelemaan suloisen pehmeää, makeaa tattaripuuroa, kaupan tarjoushyllystä löytynyttä. Herätämme miehen myöhemmin peuhuhetkellä, lapsi kikattaa kun parta kutittaa poskea ja hän saa olla vanhempien sängyssä.

Ennen puolta päivää pyöräilen kirpputorille, löydän lapselle kesävaatteita ja kengät, olen sortumisvaarassa. Vaatteidenostolakkoa on nyt kestänyt vähän yli kolme kuukautta, olen meinannut sortua kerran aiemmin, vaatekaupan alennusmyynneissä aivan minun näköiseeni valkoiseen tunikaan jossa on kaula-aukon ympärillä sinisävyisiä kirjailuja, ja nyt kirpputorilla on melkein tismalleen samanlainen paita, aivan käyttämättömän näköinen ja minun kokoiseni. En tarvitse sitä mihinkään, minulla on monta tunikaa joskaan ei yhtään valkoista, kesällä semmoinen olisi kiva, on vaikea perustella itselleen miksei sitä voisi ostaa, mutta myös yhtä vaikea antaa periksi.

Mietin tunikaa lääkärissä, mietin sitä ruokakaupassa, mietin sitä pyöräillessäni kotiin ja palaan, sorrun. Päässäni humisee kassalla, tunnen tekeväni jotain kauheaa, paljon kamalampaa kuin kirpputorilta ostaminen oikeasti on, mutta teen sen silti. Tältäköhän rikollisista tuntuu, tai erilaisista riippuvuuksista kärsivistä? Ajan kotiin uusi paita kassissani ja mieli kevenee pikku hiljaa. Yksi paitahan se vain on, ja aivan ihana, ja tulee varmasti käyttöön. Kotona kokeilen paitaa ensimmäisenä, se istuu täydellisesti ja on kaunis päällä. Käsivarsista se on vähän tiukka, ei varsinaisesti kiristä mutta ei se kyllä haittaisi jos tiputtaisi pari kiloa, ihan vain paitaa varten. Mutta sitten kohokohta, jonka seurauksena alan miettiä, mitä paidasta voisi tehdä lapselle:

Paidan riisumiseen tarvitaan apua.

***

PS Nyt, tunteja myöhemmin koko paita, ja päätös ostaa jotain aivan tarpeetonta, harmittaa. Mutta keksin jo, miten siitä saa lapselle upean hameen tai mekon, jos en käytä sitä itse. Tosin, kun se on ostettu eikä sitä voi palauttaa, voisin kai aivan hyvin käyttääkin, kunhan pidän huolen siitä, että paikalla on aina joku riisuja. Nyt laitan kuitenkin taas kukkaronnyörit (ja pään!) tiukalle. Vaikka voisi luulla, että tämä vain lisäisi lipsumisvaaraa, en aio antaa mieliteolle periksi uudestaan.