metsä kaupunki metsä

En olisi ikinä ehtinyt ilman myötätuulta, en vaikka nousin ensimmäisenä talossa kahdeksan aikaan, ihmeellisesti lapsikin nukkui vielä silloin. Mutta mies oli oikeassa, oli lähdettävä vaikka vitkuttelukin varmaan johtui siitä, etten olisi oikein halunnut. Luennot kaupungissa, kerran kuussa, se on aika rasittava, pitkä päivä -- kaksitoista tuntia junamatkoineen, odotteluineen, inspiroivine seminaareineen.

Olen ihminen joka elää syklisesti, kiertää kuun mukana ja biologian. Mielenliikkeistä voi laskea, mikä aika kuusta on, tiettyyn aikaan on väsynyt ja ylipäätään haluton kaikkeen, tulee tuollaisia sunnuntaiajatuksia ja kirjoituksia jotka eivät oikeastaan edes pidä paikkaansa kuin sen lyhyen hetken, ne pari päivää kun kuu ja maailma on tietyssä asennossa.

Kun Suomessa ajaa junalla, on vuoroin metsä kaupunki metsä, se on meille jotenkin itsestään selvää mutta ei kaikkialla maailmassa, eräs ulkomaalainen ystäväni eksyi täällä usein kun joka puolella oli vain puita. Hänestä puut olivat vähän tylsää katseltavaa, minulle ne ovat voimakasveja jos mitkä, niiden vahvuudesta ja sitkeydestä voisi kirjoittaa loputtomasti metaforia.

Meidän pihapiirissä on yksi oikein ihana puu, oikeastaan se on naapurin puolella, se joudutaan kaatamaan uuden pihatien alta kun tonttiimme kuuluvat pellot myydään pienemmiksi tonteiksi ja koivukuja jää uudisrakennusten jalkoihin. Olen surrut puiden puolesta jo pitkään, en voi sille mitään, minua surettaa että kauniit ja elinvoimaiset kaadetaan elottoman tieltä.

***

En olisi ikinä ehtinyt junaan ilman kovaa myötätuulta, mutta ihmeellisesti kuin luonnonoikusta kaupungissa, rannikolla, tuulee vähemmän. Ehdin hyvin kävellä yliopistolle, viime vuoden puolella menin aina bussilla mutta nyt olen huomannut että kävely sujuu hyvin, ehdin ylittää tuulisen merenlahden, kameran olen taas unohtanut kiireessä kotiin, ehdin syödä opiskelijalounaan entisessä kantakuppilassa, ehdin lainata kirjastosta romaanin jonka olen viikonlopun aikana huomannut liittyvän graduuni enemmän kuin löyhälti, sitä luen kotimatkalla ja illalla sängyssä.

Ryhmämme on ollut kasassa lokakuulta, nyt alkaa olla välitöntä, huomaan puhuvani puolitietoisesti leveällä murteella, no mää oon muka opiskellu ja leikkiny että mää ymmärsin sen esseen, aiemmin olen automaattisesti puhunut sitä yleismurretta jota rannikolla puhutaan, mutta nyt oma tuntuu hyvältä. Uskallan jo kysyä saako joltakin asemalle kyydin tai johonkin siihen lähelle, juna on viimeinen jolla pääsee kotiin ennen huomista.

Pimeällä metsä kaupunki metsää ei näe, näkyy satunnaisia valoja joiden perusteella on mahdotonta veikata sijaintia, musiikki tulvii korviini kuulokkeista mutta olen lakannut erottamasta sanat. Matka tuntuu yhtä loputtomalta kuin se essee jonka luin aamupäivällä junassa, jonka leikin ymmärtäneeni, nyt leikin ettei matkaa ole enää paljon jäljellä ja että pyörämatka asemalta kotiin liukkailla keleillä tuulessa ja pimeässä on helppo ja turvallinen ja lyhyt.

Kotona minua odottaa naistenpäivä: mies on siivonnut koko talon ja pessyt pyykkiä, tehnyt iltapalaksi pehmeää uunipuuroa joka rauhoittaa epämääräisistä eväistä seonnutta vatsaa, on leiponut makeanmakean kakun. Ja mies oli oikeassa: Tänään minä vien koneeni taas uuninhormin taakse nettipiiloon ja alan kirjoittaa, niin kuin aina kun olen saanut lähdettyä, ehtinyt junaan ja selkiyttänyt ajatukseni seminaarissa jossa ei ole yksin.