eräänä aurinkoisena aamuna

Olen ehtinyt pakata jo aamutuimaan, ennen kahdeksaa, niin innoissani olen. Mutta sitten tulee puhelu, suunniteltu kyläreissumme lapsen ensimmäisine junamatkoineen siirtyy perjantaiksi. Koska vapaapäivää oli aiottu pitää muutenkin, päätämme miehen kanssa että tänä keskiviikkoaamuna meillä on molemmilla vapaata opiskeluista ja kotitöistä, että nyt lähdetään toisenlaiselle kyläreissulle, kävelylle kaupungin keskustaan. Mennään kylälle, niin täällä sanotaan. 

Kirjastossa lapsi osoittelee sormellaan ihmeissään suuntaan ja toiseen, ei hän ole sielläkään käynyt aiemmin. On niin paljon uusia asioita, että niitä ei aikuinen huomaa aina ajatellakaan. Poistoista löytyy lapselle oma pupukirja, ja äidin kassiin päätyy haaveilukirjoja sekä lapsen että aikuisen makuun. Vaatteet jäävät pyörimään mieleen, marketissa on katseltava alennuksia lastenvaateosastolla, ihmeteltävä onko meidän pikkuisemme tosiaan mahtunut tuollaisiin viiskymppisiin alle vuosi sitten. Niitä tekisi mieli ostaa mukaan ihan muuten vaan, niin pikkuruisia ja suloisia ne ovat.

Mutta ei sentään, ei vauvanvaatteita vaan käsityöliikkeestä puikot lapsen liiviä varten ja sitten kahvilaan, siihen kaupungin ainoaan, pullakahville ja turskalounaalle näkökulmasta riippuen. Lapsi saa kahvilassa väsyvillin, mies pelkää että herätämme yleistä pahennusta, täällä ei ole pienten lasten tapana käydä kahviloissa istumassa vaikka syöttötuoleja löytyykin. Onneksi muita asiakkaita on vähän, hiljaista vaikka on lomat, koko kaupungissa.

Kotimatkalla lapsi nukahtaa samantien, kävelemme miehen kanssa käsikädessä niin kuin joskus vuosia sitten, lumipenkat teiden varsilla ovat niin korkeita että näyttää kuin talot hukkuisivat lumeen, minulla on jo kiire kotiin selailemaan kirjoja, haaveilemaan ompelukoneesta ja kesäsiivistä ja pikkuvauvasta joka tarvitsisi peiton ja siitä, että omasta päästä keksitystä liivistä tulee hieno ja ihana.