ihan tavallinen päivä

Maaliskuun ensimmäinen lupaili kevättä, satoi räntää ja vähän vettäkin, lumi alkoi paikoin sulaa. Kalenterin kuvakin tuntuu muistuttelevan hedelmällisyydestä ja uuden synnystä, luonnon heräämisestä -- vai niistä juhannusvauvoista, jotka syntyvät maaliskuussa, mies kysyi, ja voihan sen tietysti niinkin nähdä. Sellaiseksi kaikki varmaan meidänkin lastamme luulevat, emme puhuneet aikeistamme mitään etukäteen ja laskettu aika oli epäselvä, juhannusvahinko, ajattelivat epäilemättä kaikki. Vaan lapsipa yllättikin syntymällä vasta huhtikuussa, oma aprillivauvamme.

Mutta kalenterimme taitaa tietää paremmin kuin minä, sen mukaan kevään ensimmäinen päivä on vasta kahdeskymmenes ja siltä tosiaan näyttää, lumisade jatkuu aina vaan, nyt jo toista päivää putkeen. Aamupäivällä kahlaamme lapsen kanssa koivukujalla, oikeastaan minä kahlaan ja lapsi visertää pulkassa, lunta on puoleen pohkeeseen sillä pihatiemme on aurattu viimeksi perjantaina.

Yhdessä risteyksessä kohtaamme toisen äidin, en tunne häntä mutta tervehdimme, hänellä on vaunuissa kohta puolivuotias ja toinen potkuttelee kelkalla jo itse. Vaihdamme pari sanaa säästä ja lapsista, haluaisin esitellä itseni ja ehdottaa että alkaisimme ystäviksi, mutta en tee sitä, ei se kuulu tämän maan tapoihin. Kuinka mukavaa olisi, jos olisi lähellä asuva lapsellinen ystävä, mutta nyt käännymme jo tarpomaan pihatielle ja he jatkavat eteenpäin, lapsi vilkuttaa heihei.

Kotona vaatteet asetellaan kuivumaan pattereille, lapsen uudet lapaset ovat litimärät sillä hän on keksinyt alkaa roikottaa kättään pulkasta, hän hihittää tai huutaa makkammakkammakkam ja viistää lunta kädellään. Harjoittelemme leluauton perässä vetämistä ja sillä välin kun käyn vessassa lapsi tyhjentää yhden astiakaapin, muoviastioita vain, säilytyspurkkeja ja mikrovuokia, tämä tapahtuu joka päivä.

Mies on pukenut lapsen aamulla, hän on lähtenyt kouluun vasta yhdeksältä eikä minun ole tarvinnut tänään nousta lapsen kanssa seitsemältä ylös, mies ei ole vielä oivaltanut että kylpyillan jälkeisenä aamuna päälle puetaan puhtaat vaatteet enkä ole illalla ehtinyt ottaa uusia vaatteita esille tai laittaa vanhoja pyykkikoriin. Ethän sinä itsekään laita likaisia kalsareita suihkun jälkeen, olen sanonut, ja mies on kysynyt ai en vai?, minä en ole halunnut kuulla enempää.

Kun päällä on valmiiksi likaiset vaatteet saa lapsi eteensä oman pikku lautasen ja käteensä sen lusikan joka siinä olikin jo, sillä hän on aiemmin tyhjentänyt tiskikonetta itse. Lusikka osuu suuhun hienosti, siinä oleva ruoka tosin osuu myös lattialle, hiuksiin, syöttötuoliin, housuille ja äidin naamaankin. Lapsen kanssa huomaa, miten monet meidän aivan automatisoituneista toimistamme ovat opittuja: omalta lautaselta lusikalla syöminen, kengät jalassa käveleminen, roskien syömättä jättäminen.

On tyhjennetty vielä yksi jos toinenkin kaappi, tavarat kerätään paikoilleen, on tullut päiväuniaika. Vaihdamme puhtaat vaatteet päälle, putsaamme vielä naamaa pumpulilapuilla sillä kaikki ei ruoka ei ole lähtenyt pestessä, arvomme mitä pihalle tarvitaan, on ollut niin kauan kovaa pakkasta etten enää oikein muista, mitä lauhoilla keleillä laitetaan. Lapsi kieltäytyy ensimmäistä kertaa elämässään unimaidosta, siitä jota herätään edelleen yölläkin juomaan ainakin kerran, ja nukahtaa jo puettaessa.

Lapsen nukkuessa vuorossa on harvinaista arjen luksusta, menen lämpimään kylpyyn hikoiltuani aamupäivän pulkkaretkellä, ei meillä kylpyammetta ole mutta simuloin kylpylätunnelman istumalla suihkun alla ja käyttämällä herkullisen tuoksuisia tuotteita. Teen tätä niin harvoin etten osaa tuntea huonoa omaatuntoa vedenkulutuksesta, varsinkaan kun lämmintä vettä riittää joka tapauksessa maksimissaan vartiksi, ihan tarpeeksi kahdelle aikuiselle ja yhdelle punkassa kylpevälle, muttei kovin usein pitkiin suihkuihin.

Boileri meni rikki vuodenvaihteessa, meillä ei ole varaa korjauttaa sitä eikä talon omistajilla halua sillä meidän jälkeen talo myydään pois kunnostettavaksi tai purkukuntoisena. Se tuntuu hullulta, olemme asuneet tässä kaksi ja puoli vuotta, ja ihan hyvä on ollut, mutta mahdolliset kosteusvauriokiistat halutaan välttää, vanhahan tämä talo jo onkin. Yksi puolta vanhempi ihana tässä lähellä, sellainen jota olen aina ihastellut ohi kulkiessani ja sisällä käydessäni, on kuulemma tullut tiensä päähän. Harmittaa.

Mutta tänään muut eivät kylve, vain minä, joten veden riittävyydestä ei tarvitse olla huolissaan, ei niin kuin viikonloppuna kun oli vieraita ja kylvimme mökkisaunameiningillä, kannoimme kiehuvan kuumaa vettä yläkerrasta vadilla ja laskimme sekaan jääkylmää suihkusta. Tänään kuorin jalkapohjat, pohkeet, reidet, käsivarret, kasvot ja pesen hiukseni uusilla karkintuoksuisilla pesuaineilla. Lähtiessä laitan vielä pyykit koneeseen.

Pyykkikoneemme on kellarissa, se tekee lapsen kanssa pyykkäyksestä vaikeaa, onneksi on sentään jo tottunut olemaan rintarepussa edes hetken että hänet voi ottaa tarvittaessa mukaan. Yleensä silti pyykkään lapsen päiväunien aikaan tai illalla kun mies on kotona, jos pyykkään ollenkaan, nytkin liinavaatepyykkikori pursuaa yli äyräiden, vieraiden jäljiltä on tullut uutta pyykkiä vanhojen päälle, pakko kai niitä on tänään pestä.

Yläkerrassa keitän tuoreet kahvit, päivän ensimmäiset jotka ehdin juoda kuumana, selaan hetken nettiä, lämmitän itselleni eiliset ruoat ja alan plärätä keittokirjoja, sillä minun on tilattava tarvittavat ruoka-aineet hyvissä ajoin ennen miehen kotimatkaa, jotta hän ei ehdi jo kulkea kaupan ohi. En malta samalla olla katselematta kakkureseptejä, lapsen synttäreihin on sentään enää kuukausi, pitäisi löytää sellaisia joita voi tehdä gluteenittomina, laktoosittomina, ehkä maidottomanakin. Metsänhengen suklaakakku näyttää houkuttelevalta, mahtaisikohan onnistua.

Lapsi herää pihalta hikisenä, parempi niin kuin että jäätyneenä, ja taas riisutaan, vaihdetaan vaippa, puetaan. Välipalaa odotellessa hän saa syödä uusinta herkkuaan, täysjyväruisleipää, sitä hän sai maistaa yhdennentoista kuukautensa kunniaksi, viljojen syönti on täytynyt aloittaa hitaasti ja varovaisesti allergiariskin vuoksi, vehnää ei vielä ole edes kokeiltu. Ruisleipä maistui ensin pahalta, sitä syljettiin pitkin lattioita, mutta nyt siitä on tullut kädessä jatkuvasti mukana kulkeva ystävä, jonka pois ottaminen saa aikaan kiukkureaktion.

Lattioiltamme löytyvillä murusilla ruokkisi varmaan kokonaisen lintuparven, sen joka käy tutkimassa pihapuidemme pönttöjä päivittäin. Suunnittelevatko ne tosiaan jo pesiään, rakentelevat pikku hiljaa, kevättä toivoen? Katselemme lapsen kanssa niiden lentoa lumisateessa ikkunasta, lapsi tirpsuttaa kuin tietäisi miltä linnut kuulostavat. Lintulautamme on sellaisen kinoksen takana ettei sinne pääse, onneksi emme alkaneet alkutalvesta ruokkia, nyt olisimme pulassa, mutta keittiön isosta ikkunasta olisi eläimistä kiinnostuneen lapsen ollut ihana seurata lintulaudan tapahtumia. Ensi talvena niitä ei liene luvassa, silloin asumme jo kaupungissa, kerrostaloasunnossa luultavasti kunnes oma joskus löydetään.

Odotamme miestä kotiin, ripustamme pyykit Charlotte Gainsbourgin kuiskutellessa stereoissa, lapsi vetää ripustetut pyykit sitä mukaa alas kun saan ne pyykkitelineelle. Kun mies tulee, jatkan pyykkäystä ja alan tehdä lapselle ruokaa, lapsen kanssa kahden kokkaus harvoin onnistuu sillä hän kaipaa usein leikkikaveria tai ainakin sitä, että joku muukin istuu lattialla. Tänään tosin on onnistunut puuhailukin, lapsi on niin innoissaan kävelytaidostaan että tepastelee keittiön ja makuuhuoneen väliä kaipaamatta muuta kuin kehuja. Muutenkin päivä on helpompi kuin edelliset, pahoinvointini on tipotiessään vatsa- ja selkäkipuineen, jaksan touhuta lapsen kanssa ja kantaa sylissäkin.

Myöhemmin iltapäivällä alkaa väsyttää, päiväunet olisi pitänyt ottaa silloin kun lapsikin nukkuu, olen jälleen tehnyt valinnan kahvinjuonnin sekä mukavien puuhien ja päiväunien välillä. Mutta olenpahan ainakin saanut lakattua oikean käden kynnet, vasemman lakkasin eilen, tarkkaa työtä sillä olen unohtanut ostaa kynsilakan poistoainetta, lipsahduksille ei ole sijaa. Huomaan, että oikea käteni on vanhan ihmisen käsi vaikka vasen ei ole, se näyttää kuivalta ja kuihtuneelta, pitäisi muistaa etsiä käsivoidetta jos huomenna pääsen itsekseni kauppaan.

En tiedä mistä tämä väsymys tulee, voisin nukkua päiväkaupalla, voiko aiempien kuukausien univelka vaivata muka vieläkin vaikka lapsi on omaan huoneeseen muutettuaan nukkunut välillä jopa kokonaisia öitäkin. Ne ajat, jolloin imettämään sai herätä parin tunnin välein tuntuvat nyt kaukaisilta, mutta väsymys ei, ystäväni ihmettelevät miten voin tuntea itseni puhkikuluneeksi jo kymmeneltä illalla ja toisinaan valittaa katkonaisista öistä vaikka saan jäädä päivisin kotiin sen sijaan, että minun pitäisi lähteä töihin tai kouluun.

Haaveilen päivästä, ihan tavallisesta päivästä, jona minulla olisi lapsenvahti ihan muuten vaan, ja saisin tehdä koko päivän omia juttujani. Siis ihan kokonaisen päivän, olla tekemättä kotitöitä tai opiskelematta; lukea, katsoa elokuvia, kutoa, ostaa käsivoidetta, juoda kuumaa kahvia, olla rauhassa -- mutta ei sitä oikein tohdi ääneen kenellekään sanoa.