shine a little light on me

Haaveilen usein nukkuvani lapsen vieressä. Että käpertyisimme vierekkäin, hän minun kainaalooni, tuhisisi siinä rauhoittavasti ja ihanasti, olisi ihan lähellä. Sitä yritettiin kun hän oli pikkuruinen, siitä ei tullut mitään, nukumme molemmat levottomasti ja olen herkkäuninen. Mutta edes päiväunille, ajattelen joskus, edes lyhyeksi aikaa vierekkäin meidän sänkyyn, tankkaamaan läheisyyttä.

Viime yönä toiveeni kävi melkein toteen. Leiriydyimme tukkoisen lapsen kanssa olohuoneen lattialle, teimme siihen yhteisen ison pedin patjoista ja peitoista, sohvan alle niin että jos välillä nukkuu sohvalla ei haittaa vaikka tippuu. Lapsi nukkui kummassakin, pitkään, vähän levottomasti, inisten ja ynisten, tuhisten ja rohisten.

Minä en nukkunut. Ratkaisin neuleongelman, etsin pipomalleja netistä, kirjoitin sähköpostia, luin, söin juustovoileipiä, torkahtelin vain herätäkseni siihen että lapsi lyö tai potkii minua unissaan, huutaa yhtäkkiä ei enää tai pois, kiipeää sohvalle, tippuu sieltä, hyörii ja pyörii sängyssä isoon ääneen inisten, itkee. Aamulla nukuin pari tuntia kun mies heräsi, ennen hänen kouluun lähtöään kävin pihalla imemässä itseeni auringonvaloa ja syystuulta, tuntui absurdilta olla niin aamuinen kun toisilla oli jo melkein lounasaika.

Tänään lapsi on taas touhukas ja energinen, ei nyt aivan terve, mutta ei enää kovin sairaskaan. Nyt hän nukahti viimein (tuntuu ikävältä sanoa noin, mutta niin se vain on, viimein) päiväunille, omaan sänkyynsä. Minä käyn tuohon meidän retkipaikalle, laitan verhot kiinni niin että pieni auringonsäde pilkistää raosta, semmoinen johon voi laittaa hyvän kirjan nähdäkseen lukea, en ymmärrä miten en ole lukenut Atwoodin Cat's Eyeta aiemmin vaikka melkein kaikki muut olen, ja otan ehkä muutaman palasen suklaata. Ei haittaa vaikka uni tulisi.

PS: Kiitos ihanista kommenteistanne edelliseen. Palaan niihin virkein silmin ajan kanssa.