silver linings

Oikeastaan merkit olivat melko selvät jo eilen illalla, en vain osannut hamottaa, olin niin väsynyt itsekin kaksitoista tuntisesta päivästä kahdestaan kiukuttelevan lapsen kanssa. Yhtäkkisiä itkukohtauksia, ei ruokaa, haluttomuutta mihinkään muuhun paitsi Postimies Paten katsomiseen. Yö oli levoton, aamu hervotonta itkua.

Aamulla lopetan opiskelut yhteen kappaleeseen valmista tekstiä ja alan pelätä pahinta soitettuani Taysin neuvovaan puhelimeen ja puhuttuani sairaanhoitajan kanssa, joka on ynseä, kiireisen kuuloinen ja ilmeisen haluton vastaamaan kysymyksiin niin, että jotain ymmärtäisin -- sen verran kumminkin, että tajuan mikä on lähin terveysasemamme, ja että lääkärien päivystysajat on jo tältä päivältä varattu. Mutta matkaan vaan, apua on saatava.

Ilmoittaudumme, odotamme, käymme terveydenhoitajalla, saamme kuulla pääsevämme omalääkärille vaikka hänen aikataulunsa onkin oikeastaan täynnä, odotamme, käymme lääkärillä, saamme reseptin selvään korvatulehdukseen, hoito-ohjeet sekä pyynnön tulla kuukauden päästä kontrolliin, vaihdamme vaipan, varaamme uuden ajan; ihmeeksemme kaikki tämä tapahtuu noin tunnissa ihanan henkilökunnan, semmoisen jonka äänestä kuuluu välittäminen ja se että jokainen on tärkeä, opastuksella.

Yön valvonut mies nukkuu makuuhuoneesa, minä valvon hipihiljaa sohvalla nukkuvan lapsen unta; siinä, vähän pystyasennossa on parempi kuin makuulla omassa sängyssä. En haluaisi olla missään muualla, en voisi olla poissa juuri tästä, vaikka se tarkoittaakin että joudun taas peruuttamaan kauan odotetun tapaamisen hänen kanssaan, ja että päivälle suunnitellut opiskelut eivät etene.

 Parempaan päivään ei olisi voineet sattua postin tuomat paketit. Jonnalta juuri sitä mitä kaipasinkin, oliivinvihreää lankaa sekä hello kitty -merkkejä, Ilseltä elämäni ensimmäinen arpajaispalkinto, herkullinen yllätys (yllätys siksi, etten muistanut mitä oli palkintona, koska en ikinä voita, en pistä palkintojakaan merkille, osallistun vain osallistumisen ilosta). Kiitos, te ihanat! Kun istun sohvalla sylissäni itkuun herännyt, rohiseva ja torkahteleva lapsi, mieleen tulvahtaa yhtäkkiä semmoinen kiitollisuus ja lämpö, että kyyneleet tulevat silmiin aivan huomaamatta. Jos tämä ei ole sitä paljon peräänkuulutettua ja kaivattua yhteisöllisyyttä, niin en tiedä mikä.

PS. Katsokaapa tarkkaan tuota Ilsen tekemää korttia, siihen on kirjattu yksi maailman tärkeimmistä ajatuksista.