loman lopussa

Viimeisenä lomapäivänä löysin osto- ja myyntiliikkeestä kirjan, jonka olen halunnut lukea siitä saakka kun talvella luin Tom Hodgkinsonin Joutilaat vanhemmat (ks. kirjoitukseni tästä ja tästä), jossa viitattiin useamman kerran tähän nyt löytämääni. Luin sitä yömyöhälle, pilkottuani ensin viisi litraa raparperia, ja jatkoin automatkalla, pienissä erissä, alan voida autossa pahoin jos luen pitkään.

Otettiin helteinen paluumatka retken kannalta, pysähdeltiin merille ja järville, syötiin jäätelöä, katseltiin lehmiä, otettiin nokkaunia, laulettiin, luettiin, ajettiin kauan kauan. Lopussa lapsi oli jo menossa kotiin, ja kotona nukahti yhtäkkiä niin syvään uneen ettei ehditty iltalääkkeitä ottaa.

Minä jatkoin kirjan lukemista, sen esipuhe lupasi jo hyvää:

Meidän taloudellisen järjestelmämme on luotava ihmisiä jotka sopivat sen tarpeisiin; ihmisiä jotka eivät häiritse; ihmisiä jotka haluavat kuluttaa aina enemmän ja enemmän. Meidän järjestelmämme on luotava ihmisiä joiden mieltymykset ovat standardisoituneet, ihmisiä joihin on helppo vaikuttaa, ihmisiä joiden tarpeet voidaan ennalta arvata. Meidän järjestelmämme tarvitsee ihmisiä jotka tuntevat olevansa vapaita ja riippumattomia mutta jotka yhtä kaikki haluavat tehdä sitä mitä heidän odotetaan tekevän, ihmisiä jotka kitkattomasti sopivat yhteiskunnalliseen koneistoon, joita voidaan ohjata ilman pakkoa, joita voidaan johtaa ilman johtajia ja joita voidaan suunnata ilman mitään muuta päämäärää kuin että "pärjää hyvin". Ei ole totta että auktoriteetti olisi häipynyt eikä edes että se olisi menettänyt voimansa; se on muuntunut pakottamisen avoimesta auktoriteetista suostuttelun ja suggeroinnin peitetyksi auktoriteetiksi. Eli toisin sanoen: jotta nykyajan ihminen olisi mukautuvainen, hänet pannaan elättelemään harhaluuloa että kaikki tehdään vain hänen suostumuksellaan vaikka suostumus olisikin kiristetty häneltä taidokkaalla ja vaikeasti havaittavalla käsittelyllä. Suostumus hankitaan häneltä ikään kuin hänen oman selkänsä takana tai hänen tietoisuutensa ulkopuolella.

Kuulostaa varsin purevalta 2000-luvun kulutusyhteiskunnan kritiikiltä, josta voisi ajatella, että kirja jota nyt luen on jokin hiukan marxilainen, selkeän antikapitalistinen yhteiskunnallinen opus. Mutta ei, kyseessä 1960 ilmestynyt kasvatuspsykologinen teos, johon varmasti palaan vielä myöhemminkin täällä.

Kasvatusasiat ovat pyörineet mielessä viikon loman jälkeen, loman jona toistuvasti kinastelin äitini kanssa säännöistä mitä tyttäreeni tulee. Kiinnostavasta kirjasta aiheeseen liittyen vinkkaa myös Marikka, jonka teksti tulee varmasti herättämään paljon myös kiinnostavia keskusteluja. Marikkan lukeman kirjan teemaan liittyen vielä lainauksena Kahlil Gibranin teksti, joka löytyy myös sen kirjan alkusivulta, jota minä ahmin:

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi
he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi mutta eivät sinusta
ja vaikka he ovat sinun luonasi he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi mutta et ajatuksiasi
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa mutta et heidän sielujaan
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa
mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet,
kun taivut jousimiehen käden voimasta
taivu riemulla.

Riemukasta, helteistä, ukkosrikasta, lapsekasta, onnellista viikonloppua kaikille!