veden äärelle
Sisustan mielessäni valoisaa kotia veden äärelle, hailakkaa sinistä, pehmeää punaista, veden vihreää. Nyt kun on kuuma ja ikkunasta näkyy vielä betonia vedämme verhot kiinni ja etsiydymme varjoihin, olemme kukin rauhassa tavallamme. Ajattelen italialaista ruokaa mutten jaksa kokata, ajattelen että jos olisi ryytimaa, sellainen josta saisi tomaatteja ja persikoita. Naapurin täti kaivaa kellarista lastensa vanhan uima-altaan että pihapiirin lapset saavat kylpeä, vesi on tänään järvellä turkoosia, kaunista, vaarallista.
Meillä on aika hyvin nyt, koetan muistaa olla siitä iloinen.
***
Myöhemmin kerron vielä lisää, annan sanojen valua tähän sivulle, toivon että joku lukee ne, saa jakaa tämän asian jossakin tuolla ilmassa, että joku ymmärtää tai ilahtuu tai ajattelee jotakin:
Olin jotenkin niin hirveän väsynyt. Syksyllä, syystalvella, sydäntalvella, kevättalvella, keväällä jona iski vielä sydämelle lapsen sairastuminenkin. Analysoin sitä jatkuvasti, väsymystä, aiheutin varmaan itselleni jotakin psykosomaattisia oireita analyyttisyydelläni, analysoin ja mietin oliko se sellaista kuin vähän yli vuosi sitten, että tarvitsisinko siihen apua vai onko tämä vain nyt minulla tämmöistä, niin kuin kaikilla on mutta jotenkin niin paljon voimakkaampina tunteina kuin koskaan ennen, että yhtenä päivänä on hirveän hyvä ja yhtenä hirveän huono, eikä oikein ole mitään siltä väliltä paitsi puuduttava väsymys joka lyyhistää, niin ettei jaksa tehdä mitään, ei mitään pitkäjänteistä, hyppelehtii vain paikasta toiseen, asiasta toiseen, ei oikein saa asioista kiinni. Ihmettelin mistä se tuli, ajattelin että ehkä kaikesta tästä betonista, kaikesta mitä tämä kaikki betoni sisällään pitää, että en vain jotenkin voi sulattaa tätä kaikkea, haluan rauhaan, mutta täällä meidän nyt vain oltava, vielä jonkin aikaa.
Mutta sitten tällä viikolla kävi ilmi, ettei olekaan. Näkymä on joidenkin viikkojen päästä meidän, ei ikioma mutta siihen me saamme tulevina vuosina antaa itsemme sulautua, siihen me saamme herätä, sen tuoksussa me saamme elää, kunnes meistä itsestämme joskus alkaa tuntua, että on lähdettävä. Jotenkin tämä väsymys vierähti päältä pois, aivan hetkessä, tarkalleen ottaen keskiviikkona kello kuusitoista, ja tuli niin onnellinen olo.
***
Myöhemmin kerron vielä lisää, annan sanojen valua tähän sivulle, toivon että joku lukee ne, saa jakaa tämän asian jossakin tuolla ilmassa, että joku ymmärtää tai ilahtuu tai ajattelee jotakin:
Olin jotenkin niin hirveän väsynyt. Syksyllä, syystalvella, sydäntalvella, kevättalvella, keväällä jona iski vielä sydämelle lapsen sairastuminenkin. Analysoin sitä jatkuvasti, väsymystä, aiheutin varmaan itselleni jotakin psykosomaattisia oireita analyyttisyydelläni, analysoin ja mietin oliko se sellaista kuin vähän yli vuosi sitten, että tarvitsisinko siihen apua vai onko tämä vain nyt minulla tämmöistä, niin kuin kaikilla on mutta jotenkin niin paljon voimakkaampina tunteina kuin koskaan ennen, että yhtenä päivänä on hirveän hyvä ja yhtenä hirveän huono, eikä oikein ole mitään siltä väliltä paitsi puuduttava väsymys joka lyyhistää, niin ettei jaksa tehdä mitään, ei mitään pitkäjänteistä, hyppelehtii vain paikasta toiseen, asiasta toiseen, ei oikein saa asioista kiinni. Ihmettelin mistä se tuli, ajattelin että ehkä kaikesta tästä betonista, kaikesta mitä tämä kaikki betoni sisällään pitää, että en vain jotenkin voi sulattaa tätä kaikkea, haluan rauhaan, mutta täällä meidän nyt vain oltava, vielä jonkin aikaa.
Mutta sitten tällä viikolla kävi ilmi, ettei olekaan. Näkymä on joidenkin viikkojen päästä meidän, ei ikioma mutta siihen me saamme tulevina vuosina antaa itsemme sulautua, siihen me saamme herätä, sen tuoksussa me saamme elää, kunnes meistä itsestämme joskus alkaa tuntua, että on lähdettävä. Jotenkin tämä väsymys vierähti päältä pois, aivan hetkessä, tarkalleen ottaen keskiviikkona kello kuusitoista, ja tuli niin onnellinen olo.
Hienoa!
ReplyDeleteMuutto siis.
ReplyDeleteMiten kaukana tuo paikka on?
Tunnut onnelliselta nyt, hyvä niin.
Olen omassa elämässäni (mutta eri asioihin liittyen) saanut myös kokea sen ettei ensin ollenkaan tajua mikä on ns. vialla tai hiukan aavistaa muttei se tunnu ihan kunnon selitykseltä...sitten tulee jotakin josta voi melkein tosiaan kellonajan tarkkkudella sanoa että asiat muuttuivat.
Riikka, eikö! :)
ReplyDeletepiilomaja, kyllä, muutto. Tuolta kävelee Tammelaan kymmenessä minuutissa, mutta on siellä rantaväylän toisella puolella. En minäkään oikein ole tiennyt mikä mättää, jotenkin on vain ollut semmoinen perussurkea olo, mutta kun tästä saatiin vahvistus, ja olo muuttui hetkessä, tajusin. Nämä on vain tämmöisiä tunneasioita, joita ei oikein osaa järkeillä.
Voi miten mukavaa! Kiva asia edessä ja olen ihan varma myös siitä, että sillä, mitä näkyy ikkunoista on väliä, sillä on niin suuri merkitys, ettei sitä ehkä ihan pikaisesti ymmärräkään, täytyy kuunnella itseä vaan hitaasti ja sitten ehkä kuulee sen. Olen tosi onnellinen sinun ja teidän puolesta! Oi onnea!
ReplyDeleteps. sanavahvistuksena tuli 'dampere' :)
himalainen, heh, hauska sanavahvistus! Minäkin tajusin vasta tuolla käytyäni, että voi mikä onnenpaikka verrattuna nykyiseen, en halua enää katsella ikkunasta autoja ja parkkipaikkoja ja toisten ikkunoita, tahdon puita ja vettä. Mikä onni että meillä on siihen nyt mahdollisuus!
ReplyDelete