jälkikirjoitus

 Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, minkä eilen jätin sanomatta. Oikeastaan olen jättänyt asian sanomatta jo kohta vuoden, sekä täällä että maailmassa ylipäätään, vaikka ehkä sen on rivien ja sanojen välistä joku saattanut lukeakin. Jotenkin olen silti vältellyt tätä, se tuntuu niin henkilökohtaiselta, olen puhunut vain miehen ja äitini kanssa, ja ehkä on liian henkilökohtaista kirjoittaa siitä tännekin, mutta otan riskin. En tiedä miksi, nyt vain tuntuu siltä että haluan sanoa tämän, ehkä se on jotenkin myös osa asian taaksejättämistä.

Eilen kirjoitin, että tähän vuoteen jonka ajan olen kuvannut elämäämme Koivukujalla, on mahtunut huonojakin päiviä. On niitä mahtunut montakin, vaikka en ole niistä juuri kirjoitellut kuin satunnaisesti (ja niistä kirjoittaminen, ja teidän ihanat kommenttinne, on aina aukaissut solmuja, lämmittänyt, auttanut). Noin vuosi sitten sairastuin nimittäin lievään synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Lievään, koska sain apua ajoissa vaikka en sitä itse olisi tajunnut edes hakea.

Lastenneuvolan rutiinikäynnillä ihana vanha neuvolantätimme (jolle olimme paikkakuntalaisten ystävieni mielestä joutuneet, en tiedä miksi joutuneet mutta ilmeisesti se nuorempi olisi muka jotenkin parempi) huomasi miten väsynyt äiti oli, miten paha mieli äitiyttään suorittavalla ihmisellä (oikeastaan koko elämää suorittavalla) oli, ja varasi minulle samantien ajan neuvolan psykologille. Siellä käyminen muutti ajatuksiani aivan valtavasti, vaikka ensimmäisen käynnin jälkeen taisinkin sanoa miehelleni, että olipa turha reissu. Jo muutaman käynnin jälkeen huomasin, että eipä oikeastaan ollutkaan.

Mutta ammattilaisavun lisäksi aivan valtavasti apua on ollut tästä blogimaailmasta, vaikka se jonkun mielestä saattaa kummalliselta kuulostaakin. Huonoina päivinä on ollut valtavan ihanaa saada klikata itsensä toisiin maailmoihin, muiden elämään, arkeen iloineen ja suruineen. Se on ollut pakenemista, mutta se on ollut myös inspiraatiota ja muistutusta siitä, miten ihanaa arki oikeasti on, kun sitä lakkaa suorittamasta. Pikku hiljaa ajatus on iskostunut myös omaan mieleeni, olen alkanut tajuta sen, miten tärkeää oikeasti, vaikka se kliseeltä kuulostaakin, on elää hetkessä.

Olen alkanut parantua, vähitellen. Yhä harvempi päivä on huono, ja silloin kun on, on vapauttavaa saada kirjoittaa siitä, sanoa se jollekin ääneen. Jollekin muullekin kuin miehelleni, tuolle ihanalle vahvalle joka -- siltä minusta välillä tuntuu -- on joutunut vuoden mittaan olemaan yhtenään pahanmielen sylkykuppina, ja joka aina toteaa vain, että pitäähän siitä saada puhua, jos se helpottaa. Mutta tänne kirjoittaminen aukaisee eri tavalla, ja teidän kommenttinne yleensä tuovat asioihin uusia näkökulmia ja parantavat mieltä.

Siksi halusin järjestää arvonnan, joka alkoi eilen (ja eilen myös aioin kirjoittaa tämän, mutten sitten voinutkaan, minun piti vielä ajatella). Kiittääkseni teitä oikeasti, koska teistä kaikista -- teistä joiden blogeja luen päivittäin, teistä jotka luette minun, kommenteilla tai ilman -- on ollut valtavasti iloa. Nuo kuvat ovat arvontapalkinnosta, Rachel Ashwellin kirjasta, jossa myös on upeita arjen ja juhlan ihanuuksia. Ja arvontahan on edelleen voimassa, osallistu ihmeessä.

***

Jälkikirjoituksen jälkikirjoitus: Toivottavasti kukaan ei tämän kirjoituksen luettuaan ajattele, että jaahas, nämä aiemmat blogikirjoitukset ovat siis olleet tekopirteää teennäisyyttä, jolla peitellään surullisia asioita. Ei, olen kuvannut blogissani ajatuksiani, meidän maailmaamme, meidän arkeamme sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin sen useimpina päivinä oikeasti koen, ja aion tehdä niin jatkossakin. Surkeudessa vellominen ei auta, vaan päin vastoin se, että houkuttelee itsensäkin huomaamaan kauneuden.