Olen alkanut tuntea tarvetta kuvata talomme talteen, sen kurjimmat ja pimeimmätkin sopukat, ihan kuin en luottaisi muistiini. Ja vaikea siihen on luottaakaan, se on niin valikoiva, taltioi kummallisia asioita, kaikki ei mahdu vaikka tahtoisikin.
Siivottiin lapsen kanssa eteinen viime viikolla, se on ollut meillä koko talven vain läpikulkutilana ja täyteen ahdettuna pimeänä vaatevarastona, sen ainoan ikkunan edessä oli vaateteline joka pursuili vaatteita yli vaikka sen olisi joka toinen päivä harventanut kuin kurittoman kasvimaan jossa kasvit etsivät omia reittejään kuin niillä olisi vapaa tahto. Ja siellä on liukkaat portaat, niitä lapsi on jo oppinut varomaan, vaikka ne kiinnostavat ovatkin, olemme alkaneet taas pitää ovia auki, koko ajan tarkkailleet sivusilmällä.
Nyt ikkuna näkyy taas, se on lempi-ikkunani ja lapsenkin, hän katselee mielellään siitä ulos ja etsii katseellaan lintuja ja naapurin koiria, sanoo titititi tai hauhau, mutta tänään myös puu. Aamuisin lapsella on oltava kuppi niin kuin äidilläkin, ei haittaa vaikka siellä ei ole mitään, kunhan on oma kuppi, ja tänään kaapista löytyi minun vanha, siinä on kissa mutta lapsi sanoo silti hauhau.
Tänä aamuna löysimme myös pienen metsäpolun päästä tästä aivan läheltä piilossa olevan leikkipuiston, se ei näy tielle sillä edessä on puita ja taloja, ehkä siksi siitä ei ole pidetty huolta kun eihän se kuitenkaan kenellekään näy, pöytä penkkeineen oli piiloutunut heinikkoon ja hiekka pakeni laatikon reunojen ulkopuolelle, vain liukumäessä ei ollut mitään outoa, paitsi lapsesta jolle se oli uutta ja hauskaa.
Näimme kevään ensimmäisen mehiläisen, se meni aivan läheltä, nousi maasta enkä ensin ollut huomata sitä ollenkaan, minä tärisin kotiin saakka, pelko tuntuu olevan lapsen seurassa vielä suurempi kuin koskaan aiemmin, vaikka pitäisi olla lapsen edessä vahva ettei tartuta.
Mutta minusta tuntuu että haluan näyttää lapselle kaiken itsestäni niin kuin se on, myös pelkoni, jokainenhan pelkää jotain, miksi sitä pitäisi peitellä. Ja minä pelkään myös, että lapsi kurkottaa kumisaappaitaan eteisen portaikosta vielä joskus liian varomattomasti, kun ei itse ymmärrä vielä pelätä. Siksi on hyvä, että eteisessä on ikkuna josta katsella.
PS. Arvonta on vielä voimassa tämän viikon, osallistua voit täällä.
Tykkäsin niin tuosta ekasta kappaleesta. Minä olen talo-lover, tykkään autiotaloista ja kaikista, joissa näkyy tarina, kellareista ja ullakoista ja välitiloista. Talojen ominaistuoksuista ja äänistä. Näen unia taloista (usein ne ovat tyhjillään ja/tai sokkeloisia ja on vain jokin lipasto ullakolla ja alan tutkia sitä) ja aina ne jollakin tavalla minuuteen liittyvät. Niin minä luin tuon sinun tekstisikin, vaikka ihan konkretiasta onkin kyse.
ReplyDeleteTalon kuvaamisessa on ideaa. Jää muisto, merkkejä. Kaikki kuitenkin muuttuu koko ajan -- ja etenkin jos muuttaa pois, äkkiä unohtuu.
Minä siivosin tänään kodinhoitohuonekopperon. Eteinen kaipaisi samaa. Ja vaatehuone. Ja sauna (= sekalaisten tavaroiden varasto).
MInustakin pitää eri tunteita esitellä lapselle tietyissä rajoissa. Mutta on ollut myös tilanteita, joissa haluan salata visusti pelkoni, lapsen pitää saada luottaa turvallisuuden tunteeseen aina oman vanhempansa kanssa.
ReplyDeleteEsim. lentopelkoni salaan, ettei se tartu. Myös sen, että pelkään toisinaan kun olen syyspimeällä lapsen kanssa kaksin kotona. Ukkosta pelkään niin kauheasti, että sitä en pysty enää edes salaamaan.
Katja: Minä suhtaudun taloihin samalla tavalla. Varsinkin vanhat ovat kiehtovia, täynnä tarinoita joita voi kuvitella jos ei tiedä. Tässäkin talossa on nyt meidän tarinamme niiden monien vanhojen lisäksi, siksi tuntuu tärkeältä painaa koko talo muistiin tarkasti, varmistaa vielä asia kuvin ja sanoin.
ReplyDeleteLiivia: Olen täysin samaa mieltä tuosta turvallisuuden tunteesta, en minäkään näyttäisi lapselle pimeän tai kellareiden pelkoani (mutta aistiiko lapsi? hän ei halua kylpeä meidän kellarissa, eikä muutenkaan mielellään tule sinne). Ötököiden pelkoni taitaa vastata sinun ukkosenpelkoasi tuossa suhteessa, mutta yritän olla näyttämättä sitä lapselle.
Lähinnä mietin sitä, että pelkoihin, sekä aikuisten että lasten, pitäisi suhtautua vakavasti vähättelyn sijaan. Olen miettinyt esim. sitä, olisiko tämä täysin hysteerinen ja järjetön ötökkäpelkoni päässyt koskaan äitymään näin pahaksi, jos siitä olisi naureskelun ja älänythölmöile-kuittailun sijaan puhuttu vakasti, pohdittu sitä yhdessä, ehkä annettu jonkinlaista siedätyshoitoakin, jo lapsena, kun se alkoi ilmetä lievemmässä määrin.
Viime kesänä, ja näköjään tänäkin vuonna, pelko on saanut aivan uudet mittasuhteet. Luulen sen johtuvan siitä, että pelkään että minulle tapahtuu jotakin, kun minun pitäisi hoitaa ja suojella lasta.