Pakko se on myöntää: en ole kesäihminen. Olen syys- ja talvi-ihminen, vähän kevätkin, mutta hellettä en kestä. Se vetää veteläksi, laiskaksi, saamattomaksi, jaksamattomaksi. Se vie ruokahalun, ainoa mitä saattaa syödä on salsa, ja sitä pitääkin tehdä niin suuri kattilallinen, että sitä voi laittaa kaikkeen. Unen kuumuus vie pois myös, ei tule illalla eikä jatku aamulla.

Lapsikaan ei nuku, pihalla on tukalaa mutta tuulista, eikä pientä varsansorkkaista voi viedä sinne kovin vähissä vaatteissa. Päiväunet siirtyvät ja siirtyvät, eikä illallakaan meinaa maistua, mutta aamulla nukuttaa onneksi tavallista pidempään, silloin minä juon kahvia ja luen.

Jäin pitkästä aikaa koukkuun kirjaan, niin koukkuun että varmaan viimeksi joskus opiskeluaikoina, Richard Powersin Muistin kaikuun. Kirja jatkui pari sivua liian pitkälle, mutta luin sen loppuun silti. Nyt yritän päästä sisään Fagerholmin Amerikkalaisen tytön maailmaan, alku on ihan Fagerholmia, tottakai tulee Diiva mieleen, ja tuntuu että tämäkin pitäisi oikeastaan lukea ruotsiksi.


Mutta kesä. Olenko joskus ollut kesäihminen? Olen, muistan sen kyllä, olin kesäihminen silloin kun asuin rannikolla, meren rannalla, merituulessa, meri-ilmassa. Silloin halusin kesäsaaristoon, uimarannalle lukemaan, terassille istumaan, pois pölyisiltä kaduilta. Mutta täällä, täällä en ole enää.

Ja sitten on tietysti Seppo. Seppo asuu kai kuistillamme, tai ainakin päivystää siinä usein. Leikillämme kutsumme välillä miehen kanssa Sepiksi, ja kyllähän Seppokin meidän antamamme nimi on, emme me oikeasti tiedä asukkaan nimeä. Miehen mielestä Seppo sattui kuulostamaan hassulta, mitä ei pidä kyllä sanoa kummallekaan kummisedistäni.

Oikeasti Seppo tuskin on yksi, vaan monta. Mutta jollakin tapaa helpottaa ajatella, että vain yksi, vähän outo ja kaistapäinen, joka välttämättä haluaa säikytellä minua ja yrittää väkisillä sisälle. Mutta ei tämä pelkoni aina ole näin paha ollut, se on pahentunut lapsen myötä, nyt kaikki mikä lentää näyttää silmissäni mehiläiseltä tai ampiaiselta joka väijyy minua. 

Kun mies tulee kotiin, siirrymme elämään ulos, hänen ollessaan paikalla pelko hälvenee, ei mene kokonaan pois muttei täytä koko kehoakaan enää. Seppo tekee kylläkin kesästämme hiukan vaikean. Tai eihän Seppo oikeastaan mitään tee vaan minä, minun omituinen mieleni. Toivoisin löytäväni tähän jonkun ratkaisun, mutta vielä en keksi mitään.

Ja olen minä sittenkin vähän kesäihminen: Ukkonen on lempi-ilmani heti syysmyrskyjen jälkeen. Sähköt pois, sohvan pohjalle katsomaan miten pilvet kasvavat ja nousevat, ja sitten vain tekemään kaikkea sähkötöntä: kutomaan, lukemaan, halailemaan. Ehkä sitä tänäänkin on taas luvassa.