hänen viikonloppunsa

Vietin lauantain keittiössä. Oikeastaan aloitin jo perjantaina, paahdoin paprikat ja leivoin hänen lempisuolapalaansa, purjo-poropiirakkaa (josta itsekin pidän kovasti, vastenmielisyyteni lihaan kohdistuu lähinnä tehotuotettuun, riistaa ja poroa syön ihan hyvillä mielin silloin tällöin vaikka maha meneekin vähän sekaisin), puolivahingossa siitä syötiin puolet heti vaikka vieraillekin piti olla, lauantaina leikeltiin lopusta pikkuruisia maistiaspaloja pöytään.

Aamulla jatkoin, kuorin paprikat ja mietin miten aina unohdan kuinka vaivalloista, maustoin, siirsin sivuun, leivoin gluteenittomia ja laktoosittomia suklaahippukeksejä, tein täytekakkupohjan josta tulikin kääretorttu kun kermaa vatkatessani tajusin unohtaneeni ostaa koristeet, rullasin, laitoin jääkaappiin, marinoin ja paistoin tomaatit joista tein sitten salaatin, tein paistovalmiiksi kesäkurpitsa-sienipaistoksen, uunifetat Niinan reseptillä sekä höttöiset lohkoperunat, lykkäsin hänen valitsemansa possupaistin uuniin ja surautin chilimajoneesin koneella.

Sitten vieraat, syötiin hyvin, herkuteltiin synttärikääretortulla, saunottiin tyttöjen ja poikien vuoroissa, juteltiin pitkään yöhön, me siskot melkein mistä vaan, miehet päätyivät minulle käsittämättömään tieteellishenkiseen väittelyyn abs-jarruista, excel-taulukot otettiin avuksi, selattiin Autotekniikan käsikirjat ja kaikenmoiset luentomuistiinpanot, kunnes lopulta he veivät hänet mukanaan kaupungin yöhön ja naapuritkin saivat rauhan.

Ensimmäisen lahjan hän sai aamulla, jätimme hänet vuoteeseen ja lähdimme lapsen kanssa ihanan kuulaaseen ja aurinkoiseen aamuun katselemaan syksyä ja keräämään lehtiä jotka painettiin sisustuskirjojen väliin kuivumaan, en edes muista milloin jompikumpi meistä olisi viimeksi saanut nukkua rauhassa puolille päivin, minusta se oli hyvä lahja. Toisen lahjan piti olla myöhäinen lounas kahdestaan kaupungilla ja ehkä kahvit tai kävely jossakin, lapsenvahdit oli järjestetty, mutta hänen toiveestaan se siirrettiin ensi kuulle, johonkin tulevaan päivään jolloin siitä kykenee täysin siemauksin nauttimaan, sen tilalta syötiin myöhäinen laiskan perheen lounas jossa oli hänen toiveidensa mukaisia ruokia suoraan kaupan hyllyltä. Kolmas lahja on kesken mutta hän saa sen illalla, ne pitäisi tehdä valmiiksi nyt, minun ensimmäiset ranteenlämmittimet, kun hän lähtee lapsen kanssa haukkaamaan happea että minäkin saisin vähän levähtää.

Hän on niin rakas ja niin lähellä etten oikein osaa kuvailla todenmukaisesti, voisin maalata hänestä sanoillani millaisen kuvan tahansa, sekä toden että hataran yhtä aikaa, voisin kertoa että hän valitsi kylpyhuoneeseen punasävyisen ruusukuvioisen verhon, kuten hän tekikin, oi miten romanttinen mies ja ymmärsi vielä valita mattoon sopivan mutta saattoi se johtua tarjouksestakin, voisin kertoa miten hän on muuttanut minua ja elämääni suunnattomasti, kuten onkin, mutta se on niin henkilökohtaista, meidän omia asioita, vain meidän. Muistan yhden tosi vanhan ja hyvin inspiroituneen sekä kiasmamaisen runon alun, siinä sanotaan että

Tämä on minun totuuteni:
hän on todellinen kuin taide
ja yllättävä ja kosminen

ja vaikka tuo pätkä on kirjoitettu oikein sarkastiseen ja parodioivaan sävyyn alunperin, niin oikeastaan tarkoitan sitä nyt, sillä juuri tuommoinen hän minusta on. Ja lisäksi vielä vuoden vanhempi tänään kuin eilen, se on aika omituista että yhdessä yössä tulee vuoden vanhemmaksi, ja että aamulla tai puolilta päivin tulee lapsen kanssa laulaa paljon onnea isi, paljon onnea vaan, ja antaa sitten jatkaa unia ihan vähän vielä. (Paljon onnea rakas, et aina ehkä ymmärräkään miten suuri ja ihmeellinen ja tärkeä asia sinä minulle olet enkä minä muista aina kertoa, ja vaikka tiedän ettet sitä täältä luekaan kirjoitan sen tänne muistiin, muistutukseksi, että muistaisin sanoa sen useammin, ja siksi että tahdon kertoa kaikille.)